Vanhemmat miettivät saadessaan lapsen, minkälainen elämä hänellä on edessään. Lapsen syntymää kauempaa seuranneidenkin mieleen nousee kysymys: “Mitähän tästä lapsesta tulee?” Näin siis kyseltiin myös Johannes Kastajan syntyessä.
Lapsen tuleva elämä on salaisuus, mutta kyselijät voivat tehdä joidenkin seikkojen perusteella oletuksia siitä, millaiseksi lapsen elämä muodostuu. Johanneksen kohdalla oli selviä merkkejä siitä, että lapsesta tulee jotain poikkeuksellista. Olihan hänen syntymänsä ollut poikkeuksellinen, ja myöhemminkin “Herran käsivarsi oli hänen yllään”.
Johanneksen isällä, Sakariaalla, oli selvä kuva Johanneksen tulevasta tehtävästä, koska enkeli oli ilmestynyt hänelle. Päivän evankeliumia seuraavassa Sakariaan kiitosvirressä sanotaan: “Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.” (Luuk. 1: 76–77)
Sakariakaan ei toki tiennyt, millaisia vaiheita Johanneksen elämä Herran edelläkävijänä tulisi sisältämään. Sakarias oli mitä todennäköisimmin kuollut jo silloin, kun Johannes aloitti parannussaarnansa. Jos hän olisi saanut elää, Johanneksen elämän viimeiset vaiheet olisivat varmaan yllättäneet hänet, ja ennen kaikkea hän olisi kokenut ne hyvin vaikeina ja kipeinä.
Johannes eli ikään kuin uuden ja vanhan liiton rajalla ja oli viimeinen vanhan liiton profeetta. Vanhaa testamenttia lukiessamme huomaamme, että profeetoilla oli yleensä raskas kutsumus ja he joutuivat kohtaaman elämässään suuria koettelemuksia. Jeesus puhuu vertauksessaan viinitarhan vuokraajista Vanhan testamentin aikaan viitaten siitä, kuinka vuokraajat kohtelivat viinitarhan omistajan palvelijoita: jonkun he pieksivät, jonkun iskivät kuoliaaksi, jonkun kivittivät. (Matt. 21:35) Myöskään Johannes ei päässyt vähällä: hänet heitettiin vankilaan ja jonkun ajan kuluttua mestattiin.
Profeetat joutuivat puhumaan tavallisesti varoituksen sanoja. Joissain tilanteissa heillä oli julistettavana lohdullinen sanoma Israelin kansalle, ja Johanneksenkin tärkein saarna oli suurin ilosanoma: “Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Mutta useimmiten profeettojen täytyi yrittää saada ihmiset pysähtymään, arvioimaan asioita oikein ja totuudenmukaisesti, tunnustamaan syntinsä ja kääntymään pois pahoilta teiltään.
Varoituksen sanojen puhujia ei yleensä kuultu, ja tämä on ollut profeettojen osa myöhemminkin ja tulee aina olemaan. Ihminen haluaa sulkea korvansa kaikelta sellaiselta, mikä häiritsee sitä rauhaa, mihin hän on itsensä tuudittanut. Kun Jeesus puhui tulostaan takaisin maan päälle, hän sanoi: “Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittoivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee.” (Matt. 24: 37–39) Arkin rakentaminen oli vastaansanomaton merkki siitä, mitä oli tapahtumassa, mutta silti ihmiset jatkoivat elämäänsä entiseen tapaan, ja tulva yllätti heidät. Jeesuksen tulonkaan ei pitäisi olla yllätys. Mutta elämmekö me arkista elämäämme ja teemme arkisia askareitamme ottamatta huomioon sitä, että elämämme on hauras ja että Jeesus tulee pian takaisin, kuten hän on itse luvannut?
Ihmiset voivat torjua kuulemansa varoittavat sanat tai hyväksyä valheen eri syistä. Mieleen tulee ainakin kolme syytä. Ensinnäkin kysymys voi olla jonkinlaisesta “keisarin uudet vaatteet” –ilmiöstä. Periaatteessa ymmärretään, mikä on totuus, mutta ei haluta erottua joukosta. Ehkä pelätään sitä, että osoittaudutaan tyhmiksi, kuten sadussa väitettiin tapahtuvan, tai ainakin tullaan leimatuiksi jollain kielteisellä arviolla. On helpompaa ajatella ja käyttäytyä todellisen tai kuvitellun enemmistön kanssa samalla tavalla kuin pitää kiinni totuudesta.
Toiseksi totuus voidaan torjua siksi, että se tuntuu liian pelottavalta ja ahdistavalta. Toisen maailman sodan aikana juutalaisia varoitettiin joillain seuduilla odotettavissa olevista vainoista ja kerrottiin, mitä muualla on tapahtunut. Harvat kuitenkin lähtivät pakoon, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Varoittajia ei uskottu, vaan ajateltiin, että mitään sellaista, mistä he puhuvat, ei ole voinut tapahtua. Totuus koettiin aivan liian pelottavaksi.
Suurin pelko voi olla pelkäämisen pelko. Tätä ajatusta, joka on ollut usein esillä viime aikoina, on hyvä miettiä. Jos ajattelemme kirkkoamme ja sen elämää, selvät merkit viittaavat siihen, että suuri murrosaika on oven edessä. Näitä merkkejä ei kuitenkaan välttämättä haluta nähdä, koska ne herättävät ahdistusta ja vaikeita kysymyksiä. Siksi ehkä jatketaan entiseen tapaan ja yritetään selittää kaikki parhain päin.
Kolmas syy totuuden torjumiseen on yksinkertaisesti sokeus. Varoituksen sanat voivat tuntua tulevan jostain toisesta maailmasta. Niille voidaan hymyillä tai niitä voidaan pilkata, koska ajatellaan, että niitä ei tarvitse ottaa vakavasti.
Uudessa testamentissa ovat fariseukset sisimmässään sokeiden ihmisten tyypillisiä edustajia. He torjuivat Johanneksen parannussaarnan eivätkä ottaneet Jeesusta vastaan, koska he kokivat, että parannuksen tekemisen vaatimus ei koskenut heitä, eivätkä he tarvinneet Vapahtajaa. He pitävät itseään rikkaina hengellisissä mielessä eivätkä ymmärtäneet, mitä todella olivat: “surkeita ja säälittäviä, köyhiä ja alastomia.” (Ilm. 3:17) Ilmestyskirjassa tällaisia ihmisiä kehotetaan ostamaan silmävoidetta ja voitelemaan sillä silmänsä, jotta he näkisivät.
Jumalan sana on silmävoide, jonka kautta Jumalan Henki antaa meille hengellisesti sokeille näkökyvyn, niin että alamme nähdä kaiken uusin silmin. Tunnustammeko me tarvitsevamme Jumalan sanan antamaa näkökykyä? Vai luotammeko me omaan ymmärrykseemme ja arvostelukykyymme ja kuvittelemme näkevämme, vaikka todellisuudessa olemme tällöin täysin sokeita ja jäämme sokeuteemme?
Jumalan sanan takia oikeastaan jokainen kristitty, Kristukseen uskova ja turvautuva, on profeetta sellaiselle, joka ei usko ja miksei toisillekin uskoville. Paavali kirjoittaa filippiläisille, että he ovat kuin taivaalla loistavia tähtiä turmeltuneen ihmiskunnan keskellä, kun he pitävät esillä elämän sanaa. (Fil. 2:15,16) Toisen käännösvaihtoehdon mukaan Paavali puhuu elämän sanassa pysymisestä. Molemmat vaihtoehdot ovat perusteltuja. Joskus voivat sanat olla paikallaan, mutta kun pysytään Elämän Sanassa, Kristuksessa, kristityn kautta loistaa Kristus-valo salatulla tavalla hänen ympäristöönsä.
Kristuksessa pysyminen on siis tärkeintä tai ainoa tärkeä asia. Kenelläkään meillä ei ole sellaista valoa, jolla voisimme valaista lähimmäisiämme, kun olemme sokeita emmekä pysty itseämmekään valaisemaan. Johannes Kastajakin oli vain todistaja, joka todisti Kristus-valosta. Niinpä Juhannuskin on mitä suurimmalla syyllä Kristus-juhla. Juhannuksen sanoma kuuluu: kenenkään ei tarvitse jäädä pimeyteensä, koska Todellinen Valo, joka voi valaista jokaisen ihmisen, on tullut maailmaan!