Päivän evankeliumi alkaa kertomuksella perhejuhlasta noin kaksi tuhatta vuotta sitten. Syntynyt lapsi oli hyvin toivottu, sillä vanhemmat olivat jo iäkkäitä, lapsen saamisen toivonsa jo menettäneitä. Tänä päivänä lapsettomilla pareilla on mahdollisuus saada lääketieteellistä apua, mutta Sakariaan ja Elisabetin aikana sitä ei ollut. Mutta Johannes Kastajan syntymä oli Jumalan ihme, hänen lupauksensa voimasta tapahtunut.
Päivän evankeliumissa eletään vielä aikaa ennen Jeesuksen syntymää, jolloin Israelin kansan poikalapset oli ympärileikattava kahdeksantena päivänä syntymästä lukien. Meille kristityille – jostakin näkökulmasta – vastaava toimitus on kaste, jonka Jeesus on asettanut. Kasteen saamiselle ei ole mitään ehtoja ikään, ymmärrykseen tai muuten kastettavaan liittyen. Siksi on oikein ja velvollisuus kastaa pienetkin lapset.
Ympärileikkauksen yhteydessä lapselle annettiin nimi. Vaikka kasteen sisältöä ei olekaan nimenanto, lapsen nimi julkistetaan ja rekisteröidään meilläkin juuri kasteen yhteydessä. Hyvä niin, sillä nimellä on suhteessa kasteeseen syvällinen, vertauskuvallinen merkitys. Olemme henkilökohtaisesti – ”nimeltä” – kutsuttuja Jumalan lapsiksi.
Lapsen nimestä saatetaan käydä pitkiäkin neuvotteluja. Valinnassa näkökohtina ovat ainakin vanhempien sukujen nimet ja nimimuoti. Ehkäpä nimen toivotaan olevan myös enne – tarkoittaen tässä lähinnä vanhempien toiveita lapsen tulevaisuuteen liittyen.
”Hänen nimekseen tulee Johannes” (Luuk.1:60).
Johannes Kastajan etunimi oli ilmoitettu enkelin ilmestyessä hänen isälleen. Nimen hepreankielinen vastine on ”Joohanan”, joka tarkoittaa: Herra on armollinen. Jumala oli säätänyt Johannekselle tehtävän Vapahtajan tienraivaajana, ja tämä kuvastui myös hänen nimessään. Johannes kutsui ihmisiä parannukseen ja ottamaan kaste. Mutta kaikessa hän viittasi jälkeensä tulevaan, Jeesukseen, ja kutsui uskomaan häneen. Jeesuksessa Jumalan armo valmistettiin ja ilmestyi keskuuteemme. Hän, joka oli aiemmin annetuissa lupauksissa, oli syntyvä ihmiseksi, kuoleva ristillä maailman syntien tähden, nouseva kuolleista ja voittava kuoleman sekä astuva taivaan Isän kirkkauteen, tullakseen kerran tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
”Mikähän tästä lapsesta tulee?”
Ei Johannes kyennyt hoitamaan suurta tehtäväänsä omin voimin, vaan koska ”Herran käsi oli hänen yllään” (Luuk.1:66). Johannes eli yksinkertaista elämää ja koettelemuksissa hänen uskoaan vahvistettiin. Lopulta hän kärsi marttyyrikuoleman Jumalan sanan todistuksen tähden.
Tänä päivänä ihmettelemme – kauhistelemmekin – joidenkin nuorten tai aikuistenkin kansalaisten tekemisiä tai kohtaloita. Jotkut tyytyvät selittämään nämä poikkeustapauksiksi. Mutta entäpä jos kyse onkin jäävuoren huipusta? Onko kasvatus saanut tänä kiireisenä ja levottomana aikana riittävästi huomiota ja varsinkin oikeita neuvoja? Missä määrin kasvava lapsi on aikuisten ”toiveiden tynnyri”? Olemmeko menossa kohti rajoista vapaata itseohjautumista pienestä pitäen? Onko lasten itse ansaittava hyväksytyksi tuleminen, vaikka heidän pitäisi saada osakseen rakkautta aikuisen turvallisessa sylissä? Jos ei ole omia lapsia, maailmassa on myös paljon kummeja, sijaisvanhempia tai muuten turvallisia aikuisia tarvitsevia lapsia. Tulemmeko riistäneeksi lapsilta heidän parhaan ja turvallisimman Ystävänsä – Ystävän isolla Y:llä? Miten on oma laitamme Jumalan edessä?
Mutta apu on lähellä! Johannes sanoo Jeesuksesta: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29). Ja Johanneksesta itsestään ennustettiin: ”Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen” (Mal. 3:24).
Raamattu ei anna yksityiskohtaisia kasvatusohjeita. Kuitenkin siinä on luja perusta kaikille elämänalueille. ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea” (1. Kor. 3:11). Ristille naulittuna hän kärsi kuoleman, sovittaen rikkomuksemme ja laiminlyöntimme Jumalan edessä. Ja kuka ikinä turvaa häneen, saa Jumalalta anteeksi ja on matkalla hänen luokseen taivaan kotiin. Mutta usko tuo jotakin jo tähän ajalliseen elämään: rakkautta, iloa ja rauhaa, joita tämä maailma ei voi tarjota. Jumala on rakkaus ja kaiken rakkauden lähde myös meidän elämässämme. Tätä rakkautta tarvitsee ja kaipaa niin vanha kuin nuorikin.
Jeesus tahtoo uudistaa meitä myös kasvattajina. Näin voimme elämällämme heijastaa jotakin Jumalan rakkaudesta maan päällä. Näin tulevat elämäksi sanat: ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä” (Ps. 103:13). ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan”, sanoo Herra (Jes. 66:13). ”Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan” (Ef. 6:4). Ja vielä: ”älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi” (Kol. 3:21).
Paljossa erehdymme ja laiminlyömme. Mutta meillä on auttajana Jeesus. Hänen ristinsä juurelle saamme käydä rukouksin, armoa anomaan. Tähän pyyntöön on Jumala aina luvannut vastata myöntävästi: ”Poikani / tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). Ja näin löydämme myös uuden alun ja elämän uudistuksen.
Näin saamme myös uutta rakkautta, voimaa ja viisautta hoivata heikompia ja kertoa heille Parhaasta Ystävästä. Elämässä ei ketään tosin säästetä vaikeuksilta. Mutta silloinkin ja juuri silloin meillä on mahdollisuus kertoa kaikki huolemme taivaan Isälle ja pyytää häneltä apua – tai vähintäänkin oikeaa suhtautumistapaa asioihin. Jumala tahtoo meidän pyytävän sitä, millä on ikuinen kantavuus. Silloin meillä on toivo, joka lohduttaa, kantaa ja katsoo yli kaiken sen, mitä muuten näemme ja muuten koemme ympärillämme. Ensin rukoilemme itsemme puolesta, sitten kaikkien muiden, ja erityisesti nousevan polven; että he kulkisivat tietä kohti taivaan kotia ja löytäisivät elämäntehtävän, jonka Jumala on heille varannut.
Johannes teki työtään ennen muuta puhumalla. Lisääntyneiden tiedotusvälineiden myötä meitä ympäröi puhetulva. Sanamme vaikuttavat kuulijaan voimalla, joka ei suinkaan aina ole hyvä – esimerkkeinä kiroilu ja herjaus. Mutta Jumalan sana on voimallinen uudistamaan puheemme, hänen kunniakseen. Tähän viittaa Sakariaalle tapahtunut ihme: Hän, joka ei aluksi uskonut Jumalan lupausta ja tuli mykäksi, alkoi, muutettuaan mielensä, ylistää Jumalaa.
Jumalan ylistystä on sekin, kun nyt nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme: