Johannes Kastaja oli viimeinen profeetta tämän sanan vanhatestamentillisessa merkityksessä. Vanhan testamentin profeettojen virkaan kuului kaksi puolta. Toisaalta profeetat varoittivat Israelin kansaa ja sen hallitusmiehiä. He puhuivat tuomion sanoja niille, jotka luopuivat Jumalasta ja jotka halusivat kulkea omia teitään. Toisaalta profeetat lohduttivat ja rohkaisivat. He julistivat hyvää sanomaa Jumalasta, joka pysyy uskollisena, vaikka hänen kansansa on uskoton. Hyvän sanoman ydin oli lupaus siitä, että Jumala on kerran kääntävä syntiensä takia kärsivän kansansa kohtalon. Silloin koittaa aivan uusi, messiaaninen aika. Julistus tulevasta messiaasta ja hänen tuloaan seuraavasta onnen ja siunauksen ajasta kulkee läpi koko Vanhan testamentin sen punaisena lankana.
Viimeisen profeetan asema oli ainutlaatuinen. Johannes Kastaja oli maailman Vapahtajan viimeinen edelläkävijä, ja hän sai myös itse nähdä Herransa ja Vapahtajansa. Niinpä Jeesus itse sanookin Johanneksesta, että “yksikään naisesta syntynyt” ei ole ollut tätä suurempi. (Matt. 11:11) Tämä sana ei suinkaan viittaa Johanneksen persoonaan ja siihen, että hän olisi inhimillisesti arvioiden ollut ihmisenä jotenkin poikkeuksellinen ja erikoinen. Sen sijaan Jeesus ylistää Johanneksen virkaa, sen suuruutta ja ainutlaatuisuutta.
Johanneksen virka oli Jumalan asettama, aivan kuten vanhatestamentillinen profeetan virka yleensäkin. Samalla tavoin Jumalan asettamia virkoja ovat esimerkiksi Johanneksen isän, Sakariaan, virka vanhan liiton pappina, alkukirkon apostolin virka ja kirkon nykyinen paimenvirka.
Jumala oli myös valinnut Johanneksen virkaansa – jo ennen kuin tämä oli vielä syntynytkään. Nimikin oli jo valmiiksi katsottuna, kuten päivän evankeliumissa kerrotaan.
Johannes ei siis tullut asetetuksi edelläkävijän virkaansa oman päätöksensä ja halunsa vaan Jumalan aivoituksen ja valinnan perusteella. Samalla tavoin Jumalan ajatukset ja valinnat ovat ohjanneet meidänkin elämäämme. Emme ole syntyneet tähän maailmaan omasta tahdostamme emmekä mekään ole omissa viroissamme ja tehtävissämme viime kädessä omien päätöstemme vuoksi vaan siksi, että Jumala on niin hyväksi nähnyt. Luther toteaakin painokkaasti ja ehdottomasti, että jos olemme tällä hetkellä jossain virassa, olimmepa tulleet siihen ihmisen näkökulmasta katsoen mistä syystä tahansa, jopa hulluuden tai synnin takia, voimme olla varmoja, että olemme tässä virassa Jumalan tahdosta, jos virassa ei itsessään ole mitään väärää, vaan se on itsessään hyvä ja oikea.
Olennaista on, miten me virkaamme ja virkojamme hoidamme. Sitä meiltä tänään kysytään. Miten hoidamme vaikkapa isän tai äidin virkaa, jos meille on tällainen hyvin tärkeä ja vastuullinen virka annettu? Tai miten hoidamme lapsen virkaa? Sillä onhan lapsena oleminenkin loppujen lopuksi myös virka ja tehtävä, kuten katekismus opettaa. Se on sitä silloin, kun lapsi on vielä pieni, mutta aivan erityisesti ehkä silloin, kun vanhemmat tarvitsevat sairaina ja yksinäisinä aikuisten lastensa apua ja huolenpitoa.
Virkaan liittyy aina siunaus, ja sitähän virka on jo itsessäänkin. Mutta jokaiseen virkaan kuuluu myös risti tai itse asiassa kahdenlainen risti, ulkonainen risti ja sisäinen risti. Ulkonainen risti on sitä, että viran hoitaminen ei ole aina ulkonaisesti helppoa. Joissakin viroissa ulkonainen risti on poikkeuksellisen raskas. Vanhaa testamenttia lukiessamme huomaamme pian, että Vanhan testamentin profeetan virka oli tällainen virka. Profeetat saivat kärsiä paljon, jos he hoitivat uskollisesti saamaansa virkaa ja uskalsivat sanoa totuuden.
Esimerkkinä voimme mainita profeetta Jeremian. Häntä pilkattiin, häntä uhattiin jatkuvasti, hänet laitettiin jalkapuuhun, hänet heitettiin kaivoon, ja lopulta hän kuoli maanpaossa. Kaiken lisäksi Jeremiaan täytyi hoitaa virkaansa oikeastaan ilman mitään ulkonaista menestystä ja tulosta. Jeremia saarnasi siinä mielessä turhaan, että hänen kuulijansa eivät kääntyneet eivätkä edes tahtoneet kuunnella häntä.
Raskas oli sekin risti, jonka Johannes Kastaja joutui kantamaan. Kuningas Herodes laittoi Johanneksen vankilaan, koska Johannes uskalsi sanoa Herodekselle, että tämän ei ole lupaa elää veljensä vaimon kanssa. Viimein Johannes mestattiin Herodeksen käskystä.
Entä sitten sisäinen risti? Mitä se on? Sisäinen risti on siinä, että pyyteetön palveleminen on niin perin vaikeaa. Se on vaikeaa yleensäkin, ja vaikeaa on myös kuhunkin virkaan liittyvän palvelutehtävän täyttäminen yksin Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi. Haluaisimmehan me menestyä ja toivoisimme, että meitä kiitettäisiin ja kehuttaisin. Meitä kauhistuttaa se, että meille käy kuten Jeremialle: emme saa mitään myönteistä palautetta vaan joudumme kohtaamaan vain vainoa ja vastusta.
Helppoa ei palveleminen ollut Johanneksellekaan. Johanneksen täytyi kieltää itsensä, kun hän ohjasi kuulijansa toisen luo, hänen luokseen, joka saa päivän evankeliumia seuraavassa Sakariaan kiitosvirressäkin (Luuk. 1:67–79) niin keskeisen aseman, että oma poika ja hänen virkansa jäävät kokonaan taka-alalle. Johannekseen koski kipeästi, kun hänen opetuslapsensa jättivät hänet ja ryhtyivät Jeesuksen opetuslapsiksi, vaikka hän toki samalla myös iloitsi. Johannes sanoi, että hän ei ollut kelvollinen edes Jeesuksen kengännauhojen avaajaksi (Mark. 1:7), mutta tämän sanominen ei ollut suinkaan helppoa. Johannes tunnusti myös, että Jeesuksen on tultava suuremmaksi ja hänen itsensä pienemmäksi (Joh. 3:30), mutta Johannes ei lausunut tunnustustaan luonnostaan vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta.
Me tavoittelemme luonnostamme kaikkea korkeaa ja korkeita asemia, mutta kun silmämme avautuvat ja ymmärrämme jotain siitä rististä, mikä johonkin virkaan liittyy, intomme vähenee. Voi käydä niinkin, että haluamme paeta emmekä tahdo ottaa vastaan Jumalan meille antamaa tehtävää. Esimerkiksi profeetta Joona menetteli näin. Samoin menetteli Mooses. Hän ajatteli saaneensa tehtäväksi vapauttaa Israelin kansan Egyptin orjuudesta ja ryhtyi omassa innossaan tätä tehtävää suorittamaan. Kaikki ei kuitenkaan sujunut Mooseksen olettamalla tavalla, ja hän joutui lähtemään maanpakoon. Kun Mooses oli ollut neljäkymmentä vuotta Jumalan koulussa, hän sai täysin yllättäen kutsun siihen tehtävään, johon oli aikaisemmin valtuuttanut itse itsensä. Mutta silloin hän teki kaikkensa, ettei hänen olisi tarvinnut ottaa saamansa virkaa vastaan.
Palveleminen, ristin ottaminen ja itsensä kieltäminen on tuskallisen vaikeaa. Tai oikeammin pyyteetön palvelu on täysin mahdotonta meidän vanhalle luonnollemme. Virressä sanotaan: “En suostu ristiin, sinun antamaasi, kipuja, vaivoja, vain pakenen, en taivu koskaan alle murheitten.” (Virsi 371:6) Itsensä kieltäminen merkitseekin sitä, että hoidamme ulkonaisesti virkamme ja palvelutehtävämme mahdollisimman hyvin myös silloin, kun haluaisimme tehdä jotain aivan muuta.
Meidän ei tule katsoa itsemme ja askaroida omien motiiviemme parissa, sillä meistä itsestämme ei kuitenkaan löydy mitään hyvää. Sen sijaan meidän tulee katsoa Häntä, jonka virka oli kaikkein raskain ja vaikein, niin vaikea ja raskas, että me emme voi sitä koskaan täysin käsittää. Häntä, joka kantoi painavimman ristin. Häntä, joka alensi itsensä, otti orjan muodon ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristin kuolemaan asti. Häntä joka ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien edestä, meidänkin edestämme.
Juuri Häntä Johannes kehottaa meitä katsomaan. Meistä saattaa tuntua siltä, että Johannes oli ennen kaikkea tuomion saarnaaja. Mutta jo Johanneksen saama nimi, joka merkitsee, “Jumala on armollinen”, viittaa toisaalle.
Edeltäjiensä tavoin Johannes oli kyllä tinkimätön totuuden julistaja. Hän riisui väärästä varmuudesta kuulijansa, jotka luottivat omiin tekoihinsa ja etuoikeutettuun asemaansa Aabrahamin jälkeläisinä. Hän sanoi heille: “Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä. Nyt on jo pantu kirves puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” (Luuk. 3: 8,9) Hyvä sanoma oli kuitenkin tärkeintä Johanneksen julistuksessa. Johanneksen julistama evankeliumi oli lyhyt: “Katsokaa, Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailmaan synnin!” (Joh. 1:29) Tämä lyhyt evankeliumi sisälsi kuitenkin kaiken. Aiemmat profeetat puhuivat tulevasta pelastuksesta, mutta Johannes saattoi osoittaa häntä, jossa kaikki lupaukset täyttyivät.
Vapahtajaa katselemalla kuljemme Johannes Kastajan jalanjäljissä ja saamme voimaa omien virkojemme ja palvelutehtäviemme hoitamiseen tässä maailmassa. Tämä tapahtuu salatusti, mutta välillä toki myös koemme sen, kuinka evankeliumin sana, syntien anteeksiantamisen sana eli Vapahtajamme itse lämmittää sydäntämme. Vapahtajan läsnäolo antaa meille halun palvella ja antaa lahjaksi, meille, jotka olemme itse saaneet kaiken lahjaksi, täysin ilmaiseksi ja ilman mitään omaa ansiotamme