Näinä aikoina luonto on saanut huomattavan sijan päättäjien, tutkijoiden ja koko kansankin ajatuksissa. Näin on erityisesti paljon huolta aiheuttaneen ilman saastumisen kohdalla. Joudumme yhä pontevammin etsimään luomakunnan viljelyn ja varjelun eli käytön ja suojelun kestävää tasapainoa. Tämä on kaikkien ihmisten, eläinten ja kasvien elämään liittyvä kokonaisvaltainen asiaan, jossa meidän kristittyjen tulee etsiä Luojamme tahtoa.
Kuten jo alussa mainitsin, juhannuspäivän raamatuntekstit todistavat Johannes Kastajasta. Mutta näinä aikoina me myös ihmettelemme ja ihastelemme kesäisen luonnon kauneutta – täällä Rautalammilla kun sitä on vielä suhteellisen runsaasti puhtaana tarjolla. Mutta ovatko nämä kaksi erillisiä? Voisimmeko löytää keskikesän luonnosta yhteyksiä tämän pyhäpäivän raamatunteksteihin?
Päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa mainitaan ainakin kukat ja ruoho, Uuden testamentin tekstissä puolestaan vesi – koskapa kasteesta on puhetta. Saarnatekstini tunnetaan nimellä Sakariaan kiitosvirsi. Johannes Kastajan ympärileikkauksen ja nimenannon jälkeen tämän isä Sakarias sai puhekykynsä takaisin. Hän kiitti ja ylisti Jumalaa hänen pelastavista töistään ja ennusti Johannes Kastajan tulevaisuutta, päättäen näihin sanoihin: ”Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä: Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle” (1:78-79). Sakariaan kiitosvirressä on luomakunnan aineksista valo.
Juhannusta pidetäänkin kansanomaisesti valon juhlana. Lapissa eletään yötöntä yötä: juhannuksen aikoihin aurinko ei lainkaan laske taivaanrannan alapuolella, ikään kuin vuorokaudessa olisi vain päivä. Tämä johtuu siitä, että maapallo pyörii kallellaan akselinsa ympäri. Meilläkin päin keskikesän päivä on tosin pitkä. Aurinko kyllä laskee, mutta yö jää lyhyeksi. Varhain aamuyöstä aurinko nousee jälleen. Valon runsaudesta ja luomakunnan kauneudesta johtuen juhannukseen saatetaan liittää salaperäistä taianomaisuutta.
Mutta mistä kaikesta Luoja tahtoo muistuttaa tällä valoisuudella? Ilmestyskirjasta luemme kuvauksen taivaasta: ”Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa… ja yötä siellä ei olekaan” (Ilm. 21:23,25). Evankelista Johannes puolestaan kirjoittaa 1. kirjeessään: ”Jumala on valo” (1.Joh.1:5). Päivänvalo viittaa siis taivaan kirkkauteen, jumalalliseen valoon.
Yleensä täällä kuitenkin vaihtelevat valo ja pimeys, päivä ja yö. Lapin kaamosaikana yö on kuitenkin jatkuva. Mistä yön pimeys muistuttaa? Kun havaitsemme jotakin väärää, saatamme kutsua sitä pimeydeksi. Pimeys on vertauskuva synnistä ja sen ikuisesta seurauksesta: kadotustuomiota verrataankin heittämisenä ”ulos pimeyteen”.
Taivaan kirkkaus voi kuitenkin ennakoivasti valaista meitä jo nyt. Mutta miten tämä on mahdollista? Emmehän kestäisi pyhän, kaikkivaltiaan kirkkauden edessä vaan meidän on huudettava: Voi minua, syntistä, tuomittua ihmistä!
Suuressa rakkaudessaan Jumala on kuitenkin valmistanut ratkaisun ihmisen syvimpään ongelmaan: hän lähetti Poikansa taivaan kirkkaudesta alas maailmaan valoksi. Jeesus itsekin sanoo: ”Minä olen maailman valo” (Joh.8:12). Jumalan kirkkaus loistaa hänestä vastakohtaansa kätkettynä. Missä tämä armon valo kohtaa sydämen, siellä syntinen armahdetaan.
Mitä se on tarkemmin? Jumala on pyhä ja vihaa syntiä. Synnin vuoksi ansaitsisimme ikuisen tuomion – aivan jokainen. Miten sitten voisimme kelvata Jumalalle? Vastaus on siinä, että Jumalan Poika antoi naulita itsensä ristille, Jumalalle kelpaavana sovitusuhrina. Ristin voimattomuuteen, tuomioon ja kuolemaan – sanalla sanoen pimeyteen – on kätkettynä ylösnousemuksen ja uuden elämän kirkkaus ja voima. Risti ei olekaan tappio, vaan Jumalan pelastava teko. Jeesus kärsi rangaistuksen meidän puolestamme, meitä varten. Siksi jokainen, joka uskoen turvaa häneen, saa Jumalalta anteeksi ja on matkalla hänen luokseen taivaan kirkkauteen. Koska Jeesus nousi kuolleista, kerran kaikki kuolleet nousevat haudoistaan.
Mutta jo täällä ajassa Jeesus antaa meille tehtävän heijastaa taivaallista valoa tässä pimeässä maailmassa. Hän itse tuo siihen rakkauden, voiman, taidon ja kaiken, mitä tarvitaan. Apostoli Paavali tiivistää: ”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan” (Kor. 4:6). Jumala on luonut sanallaan valon loistamaan pimeyteen. Armon valo loistaa meihin ristiltä, sanan ja sakramenttien kautta. Todistamme Kristuksesta sanoin ja rakkauden palvelutöin, hänen rauhanlähettiläinään, rauha ja ilo sydämissä.
Tämä uusi elämä ei kuitenkaan ole täydellistä vielä tässä ajassa. Valitettavasti teemme myös pimeyden töitä, saatammepa elää kokonaan synnin vallassa, hengellisessä pimeydessä. Mutta mihin valo tulee, se aina voittaa pimeyden. Samoin on armon valo voimallinen voittamaan synkimmän synnin pimeyden. Ja armon vaikutuksesta, Pyhän Hengen voimassa elämämme uudistuu. Yön jälkeen tulee päivä. Aamun koitto on viesti toivosta: kerran koittaa ikuinen päivä.
Me olemme kuin kukkaset, jotka aikansa hehkuvat väreissä, mutta sitten kuihtuvat ja kuolevat pois. Kuolema heittää jo nyt varjoaan sairauksina ja muina vaikeuksina. Mutta kerran saamme nousta ikuisen päivän aamuun. Taivaassa ei ole vaihteen varjoa, ei kipua, murhetta, syntiä tai muutakaan vajaata.
Koko luomakunta, mukaan lukien valo, ylistää Jumalaa omalla tavallaan yhdessä Sakariaan kanssa – ja meidänkin kanssamme. Psalmin sanoin ”Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!” (Ps. 145:10). Kun siis luemme ”luonnon kirjaa” yhdessä Raamatun kanssa, luomakunta avautuu uudella, syvällisellä tavalla. Tässä ajallinen palvelee ikuista, maallinen taivaallista, inhimillinen jumalallista. Erityisen selvästi tämä tulee esille Jeesuksen vertauksissa, jotka sisältävät runsaasti aineksia ympäröivästä luonnosta. Apostoli Paavali kirjoittaa maailman luomisesta: ”Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten” (Kol. 1:16).
Toki saamme ottaa luomakunnasta, mitä elääksemme tarvitsemme. Mutta emme saa ryöstää ahneudessamme, vaan muistakaamme myös tulevia sukupolvia. ”Kaksi puuntainta aina kaadetun tilalle”, sanoivat vanhat metsänhoitajat. Mutta luonnon moninaiskäyttöön kuulukoon ennen muuta sen välittämän jumalallisen viestin lukeminen ja kuuntelu. Silmämme, korvamme ja ymmärryksemme avautuvat uskoen, Raamatun sanaa tutkimalla. Tässä emme siis palvele luotua, vaan Luojaa. Luonnosta itsestään ei tule meille epäjumalaa.
Kaiken keskuksessa on elämänpuu, maailman tärkein puu, ristinpuu, jolle Herramme naulittiin. Vanhat sanoivat: Terve risti, ainoa toivo! Ristiltä loistaa sydämiimme armon valo, sanan ja sakramenttien kautta. Juhannuksena kokoonnutaan mielellään kokkojen äärelle. Mutta me olemme nyt kokoontuneet ristin juurelle. Ylistämme Jumalaa, kun nousemme nyt yhdessä tunnustamaan kristillisen uskomme: