Meillä Suomessa juhannus on toisaalta keskikesän juhla, luonto on silloin kauneimmillaan ja päivä pisimmillään. Toisaalta juhannusta vietetään Johannes Kastajan muistoksi. Nimensäkin juhla on saanut hänen mukaansa, sillä “Juhannus” on vanha ääntämismuoto Johannes-nimestä.
Nämä kaksi juhannukseen liittyvää teemaa tuntuvat olevan etäällä toisistaan tai jopa ristiriidassa keskenään. Keskikesän juhla on valon juhla, mutta jos ajattelemme päivän evankeliumia, pimeys on ehkä sana, joka tulee ensimmäiseksi mieleemme. Sillä eikö se, että ihminen pääsee hengestään evankeliumissa esitetyllä tavalla, kerro merkillisestä pimeydestä? Eikö ole merkillistä, että toisen ihmisen elämään voidaan suhtautua näin kevytmielisesti?
Johanneksen kuolema oli traaginen ja kertoo ihmismielen pimeydestä, mutta pimeys ei silti ole keskeinen sana, joka hänen nimensä yhteydessä nousee esiin. Päinvastoin valo on hänen elämäänsä läheisesti ja erottamattomasti liittyvä sana. Johanneksen evankeliumissa – mikä ei ole Johannes Kastajan kirjoittama, kuten varmaan muistatte – sanotaan: “Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.” (Joh. 1:5–10)
Johannes oli siis valon todistaja. Hän todisti Jeesuksesta Kristuksesta, maailman valosta, joka loistaa pimeydessä ja jota pimeys ei ole saanut eikä saa valtaansa. Vaikka meistä voi näyttää siltä, että pimeys voittaa, kaiken pimeyden täytyy lopulta väistyä. Ilmestyskirjassa kuvataan taivasta tähän tapaan: “Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, … sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa.” (Ilm. 22:5, 21: 23) Taivaassa ei vietetä yöttömän yön juhlaa, vaan yötä ei ole ensinkään. Tämä on tietysti vertauskuvallista puhetta, joka tarkoittaa, että taivaassa kaikki on selvää, kirkasta, avointa, puhdasta ja totuudenmukaista.
Sanat “pimeys ei ole saanut sitä valtaansa” voidaan kääntää vaihtoehtoisesti myös “pimeys ei ole sitä käsittänyt”. Pimeys tarkoittaa maailmaa ilman Jumalaa, häntä vastaan kapinassa olevaa maailmaa. Pimeydessä elävä maailmaa ei käsitä Jumalan tekoja ja sitä valoa, joka loistaa Kristuksesta. Maailma on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja hän tuli siksi omaan maailmaansa, mutta synnin sokaisemana ja pimittämänä maailma ei tuntenut häntä eikä ottanut häntä vastaan.
Synnin pimeys, joka ei käsitä mitään Jumalan valosta, tuntuu todellakin merkilliseltä. Kun Herodias, joka ei sietänyt Johannesta, kehotti tytärtään pyytämään Johannes Kastajan päätä, hän ei ilmeisesti yhtään epäröinyt näin tehdessään, ja tuskinpa Johanneksen pään näkeminkään hätkähdytti häntä. Tyttöä puolestaan ei näytä pyynnön esittäminen kuninkaalle askarruttaneen, kun hän kiiruhti heti äidin toiveen kultuaan tämän luo. Jumala on antanut jokaiselle luomalleen ihmiselle omantunnon, joka syyttää häntä pahoista teoista. Mutta kun ihminen toimii omaatuntoaan vastaa, sen ääni alkaa vaieta. Päivä lyhenee juhannuksen jälkeen jatkuvasti huomaamatta, ja pohjoisessa yötön yö muuttuu lopulta kaamokseksi. Samalla tavoin ihminen voi pikkuhiljaa ajautua yhä synkempään synnin pimeyteen, ja lopulta oikea ja väärä menettävät kokonaan merkityksensä eivätkä kaikkein kauhistuttavimmatkaan teot tunnu enää miltään.
Kuningas Herodeksesta sanotaan päivän evankeliumissa, että hän pelkäsi Johannesta Kastajaa ja kuunteli tätä mielellään, vaikka Johanneksen puheet vaivasivatkin häntä. Herodeksen omatunto ei ollut vielä lakannut toimimasta, vaan hän kuuli sen äänen sisimmässään. Herodes ei kuitenkaan ottanut vaarin Johanneksen sanoista, ja niin hän ajautui toteuttamaan Herodiaan järkyttävän toiveen. Muualta Uudesta testamentista voimme lukea, että Herodes ei myöhemminkään kääntynyt synkkenevää pimeyttä kohti kulkeneelta tieltään. Kun Herodes tapasi Johanneksen, häntä kutsuttiin luopumaan syntisestä elämästään, mutta hän ei ottanut saamastaan varoituksen sanasta vaarin. Toisenlaiselle tielle lähteminen jäi pelkäksi mahdollisuudeksi, joka ei johtanut muutokseen.
Tänään Johannes Kastaja saarnaa meille, kuten hän saarnasi Herodekselle ja muille aikalaisilleen. Hän sanoo: “Kirves on jo pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” (Matt. 3:10) Joudumme kysymään itseltämme, onko meidän elämässämme jotain sellaista, mikä ei kestä Jumalan sanan valoa ja minkä haluaisimme jäävän pimeyteen? Jumalan edessä emme kuitenkaan voi salata mitään, ja on hyvä asia, jos syntimme jäävät meitä vaivaamaan kuten Herodesta aikoinaan. On hyvä, jos joudumme kysymään itseltämme: Olenko ollut vilpitön ja oikeudenmukainen lähimmäistäni kohtaan? Olenko ollut rehellinen raha-asioissa, esimerkiksi veronmaksussa? Olenko ollut uskollinen aviopuolisoani ja perhettäni kohtaan? Olenko jättänyt jotkut tehtäväni tekemättä? Monet muutkin kysymykset voivat jäädä vaivaamaan meitä, kun kuuntelemme Jumalan puhetta.
Suurin pimeys sydämessämme ei kuitenkaan liity tekoihimme ja tekemättä jättämisiimme. Suurin pimeys meidänkin kohdallamme kuten kaikkien ihmisten kohdalla on nimenomaan siinä, että emme luonnostamme ymmärrä Kristuksesta loistavaa valoa. Kun olemme tehneet syntiä, ymmärrämme, mitä olemme tehneet, vaikka emme haluaisi ymmärtää. Mutta sitä emme voi käsittää – vaikka niin ehkä kuvittelemme –, että Jumala ei kuitenkaan halua tuomita meitä vaan haluaa armahtaa meidät Kristuksen tähden. Armahdamme toki mielellämme itse itsemme, mutta kun joudumme Jumalan sanan puhutteluun, tämä ei enää käykään päinsä. Silloin vain Kristuksesta tuleva valo voi voittaa oman pimeytemme.
Johannes, Valon todistaja, rohkeni puhua kuulijoidensa synneistä karun yksiselitteisesti, mutta sen tehtyään hän osoitti kohti Kristusta ja sanoi: “Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Nämä sanat vakuuttavat meille tänään, että valo loistaa vieläkin pimeydessä. Johannes todistaa, että sydämemme pimeys ei ole voittanut Kristuksesta säteilevää valoa. Tämä valo on armon ja anteeksiantamuksen valoa, jonka yksikin säde valaisee synkän mielemme. Armon valossa näemme, että Jumala on käsittämättömän armollinen, paljon armollisempi kuin me osamme aavistaa.
Juhannukseen liittyy useita erilaisia juhla-aiheita, mutta ennen kaikkea juhannus on Kristus-valon, kirkkaimman ja ihmeellisimmän valon juhla. Kristus on Valo Valkeudesta. Jumala rakasti meitä jokaista niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa meidän Valoksemme, ettei yksikään, joka häneen usko jäisi synnin pimeyteen ja joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16)