Kansalliset rukouspäivät, Jer. 31: 9, Esko Väyrynen

Vi rret: 669: 1-3, 674: 1-3, 285: 6, 284: 1-3, 380: 3-4, 390: 1-, 208: 1-, 669: 4.
Alkutervehdys: Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä. Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?
Teksti: Tasavallan hallitus on määrännyt tämän ensimmäisen kiitos-, katumus- ja rukouspäivän päiväsaarnan tekstiksi profeetta Jesajan kirjasta sanat, jotka kuuluvat Herran nimeen luettuina: Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. (Jer. 31: 9)
Tämän päivän ihminen vaatii hyvin syvällä vakaumuksen rintaäänellä poistettaviksi rukouspäiviä, koska ne keskiajalta peräisin olevina ovat vanhentuneita, aikansa eläneitä. Tämä ajatus oli eilisiltana Yleisradion haastattelemassa nuoren miehen esityksessä. Hän oli Espalle saapuneen rukouspäivän viettoa vastustavan, ns. lokakuun 16. päivän liikkeen kannattaja. Hänelle nuorison vaatimat kansalaisoikeudet merkitsevät lähinnä vapautta niistä tavoista, jotka ehkä hänen isälleen olivat pyhiä ja arvokkaita.
Meidän aikamme ihminen haluaa olla vapaa, itsenäinen, kenestäkään riippumaton. Hänellä on oman näkemyksensä mukaan oikeus elää oman mielensä mukaan. Hän hankkii itse omalla työllään rahat. Tottakai hänellä täytyy olla oikeus käyttää ne mielensä mukaan. Kun hänellä on tarkoin laissa määritelty työaika, niin kaikki sen ulkopuolelle jäävä aika kuuluu hänelle irselleen. Hänellä on oikeus viettää vapaa-aikansa haluamallaan tavalla. Hänellä on oikeus ELÄÄ.
Mutta nytpä tuleekin tuo keskiaikainen julistus rukouspäivistä, muinaisuuden kivettymä, rajoittamaan tuon nuoren miehen vapautta. Se riistää häneltä elämisen oikeuden. Rukouspäivä sopii ehkä aikakauteen, jolloin ihmiset olivat vaarassa kuolla nälkään, kun eivät olleet vielä keksineet kemiallisia lannoitusaineita, tai kun tekniikka ei ollut vielä keksinyt koneita työn helpottamiseksi.
Tämän päivän viisaalla ja ammattitaitoisella ihmisellä on oikeus elää. Ei siitä tarvitse ketään kiittää.
On totta, että rukouspäivien vietto nykyisessä muodossaan on saanut alkunsa suurista onnettomuuksista. Kansakunta kokonaisuutena on tahdottu hiljentää Kaaikkivaltiaan Jumalan eteen pyytämään hänen varjelustaan ja johdatustaan elämälle, sekä yksityisen että yhteisön. Mutta jos meidän aikamme ihmisiä yritetään saada hiljentymään Jumalan eteen, niin siitäkös äläkkä nousee.
Kun seurakunta järjestää esim. nuorille rukouslauantaina tilaisuuden, niin kaikin käytettävissä olevin keinoin tehdään pelkuri ja raukka siitä onnettomasta, joka uskaltautuu seurakunnan tilaisuuteen. Hänelle selitetään, että nykyaikainen ihminen on itsenäinen, joka ei tarvitse holhoojia. Mutta samalla kumminkin visusti vaietaan siitä, että juuri nämä kovaäänisesti itsenäisyydestä puhuvat yksilöt itse pyrkivät soluttamaan oman persoonansa nuorison esikuvaksi ja holhoojaksi.
Sillä kiistämätön tosiasia on, että ei ole ollut eikä koskaan tule olemaankaan niin itsenäistä ja vapaata ihmisyksilöä, joka ei kaipaisi mitään esikuvaa, auktoriteettia. Nykyaikainenkin ihminen, vanha samalla tavalla kuin nuorikin, tarvitsee ja etsii itselleen auktoriteettia.
Jumala on ainoa kestävä ja pysyvä auktoriteetti vielä tämänkin päivän ihmiselle. Jumala on meidän elämämme alku ja perusta. Hänelle me olemme kaikesta vastuussa, sillä Jumala on luonut meidät kasvojensa eteen. Rukouksen ja katumuksen tehtävänä on pysähdyttää meidät Jumaalan eteen, kääntymään hänen puoleensa saadaksemme apua vaikeuksiimme.
Huomaamme näin ollen, että rukous ei ole meille annettu velvollisuus, joka on suoritettava loppuun, vaikka nääntyisi siihen paikkaan. Rukous ei ole meidän välttämättömien tarpeittemme tiedottamista Jumalalle, koskapa hän on kaikkitietävä. Meidän ei tarvitse rukoilla Jumalaa suostutellaksemme häntä auttamaan tai tekemään meille sitä tai tätä, koska Jumala on meidän Isä, joka lahjoittaa meille runsain määrin kaikki tarpeemme.
Rukous on meidän tunnustautumistamme Jumalan johdatuksen ja varjeluksen alaiseksi. Rukous on kuuntelua. Me kuuntelmme, mitä Jumalalla on meille sanottavana. Jumalan puhetta kuunteleva, siis rukoileva ihminen, ja Jumalan
puheen todesta ottava ihminen ei ole sairas tai ajastaan jälkeen jäänyt kivettymä. Hän juuri on nykyaikainen ihminen, joka opettelee ainoaa oikeaa elämäntyyliä. Hänestä on tullut niin kehittynyt, että hän on havahtunut huomaamaan omat puutteensa Jumalan edessä, riippuvaisuutensa Jumalasta.
Kun me tämän pääsemme oivaltamaan, silloin meidän huolenamme ei enää olekaan muutaman sadan harhaan johdetun nuoren epämääräiset julisteet. Meidän suurimmaksi huoleksemme tuleekin tällöin ohjata omat lapset turvautumaan rukouksessa siihen ainoaan oikeaan auktoriteetiin, Jumalaan. Varmasti kaikkein kehnoinkin lapsen isä ja äiti toivoo omalle lapselleen kaikkein parasta. Mitään parempaa tä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.” Jh. 13:14-15. Jos rukoileminen lähimmäisen puolesta on meille vaikeaa, silloin emme ole vielä ottaneet Jeesuksen teosta esimerkkiä.
Rukous on luodulle ihmiselle annetu jumalallinen etuoikeus. Kuolevainen, tomua ja tuhkaa oleva olento saa puhua Luojalleen, pyhälle ja kuolemattomalle. Aabraham rukoili Jumalalta armoa Sodomalle ja Gomorralle, jotka Herra oli aikonut tuhota raskaiden syntien tähden. Jumala lupasi Aabrahamin armon anomisen johdosta säästää kaupungit, jos sieltä löytyy kymmenen Jumalaa pelkääväistä, 1.Ms. 18:16-33. Luoja ottaa luotunsa pyynnöt huomioon, jopa muuttaa suunnitelmiaan sen perusteella.
Se, että Jumala kuulee avunpyynnön, herättää avuttomassa rukoilijassa uskon. Tätä tosiasiaa meidät on kutsuttu levittämään toinen toisillemme: meillä on rukouksia kuuleva Jumala. Siinä välittyy aavistus Jumalan rakkaudesta: Jumala rakastaa minua syntistä niin paljon, että lähetti ainoan Poikansa maailmaan minun syntieni sovittajaksi.
Tämän Jumalan pohjattoman rakkauden omalle kohdalle todeksi kokeminen, usko Jeesukseen, saa palvelemaan lähimmäisiä. Kun kristitty tekee palvelusta lähimmäiselleen, silloin tämä saa aavistuksen Jumalan rakkaudesta. Vain palvelemalla lähimmäistään kristitty noudattaa Jeesuksen antamaa esimerkkiä. Palvelua ei voi erottaa uskosta.
Kärsivän lähimmäisen luona viipyminen on Jumalan läsnäolon osoitus. Jeesus on luvannut: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” Mt. 18: 20. Varmasti kaikkein kehnoinkin isä ja äiti toivoo omalle lapselleen kaikkein parasta. Mitään parempaa kukaan ei voi antaa kuin neuvoa ottamaan esikuvakseen elävän Jumalan.
Hyvät nuorison kasvattajat! Koska teillä on ollut sellaiset kasvattajat, jotka ovat antaneet elämänne auktoriteetiksi Jumalan, te varmasti haluatte antaa omien lastenne yhtä varman pohjan. On enemmän kuin surullista, jos meihin voitaisiin sovittaa Jeesuksen sanat: Kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niinkuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle. Mutta te ette ole tahtoneet. (Mt. 23: 37)
Varmasti meillä on tässä asiassa aihetta katumukseen ja rukoukseen. Mutta meillä on myös Jumalan lupaus, että hän johtaa meitä, kun kuljemme rukoillen. Jumala johdattaa myös sitä itsenäistä nuorisoa, – jos me kuljemme rukoillen, – näkemään, että vain Jumalan Jeesuksessa tarjoama elämä on elämisen arvoista elämää.