Johanneksen evankeliumin kertomus Jeesuksen ja hänen opetuslastensa viimeisestä ateriasta on yllättävä. Toisin kuin muut evankelistat, Johannes ei näytä tässä yhteydessä puhuvan mitään leivästä, viinistä ja ehtoollisen asettamisesta. Jeesuksen opetuksen ehtoollisen merkityksestä Johannes liittää toisiin yhteyksiin. Kuten ehkä joku 3. viikon takaisesta messusta muistaa, ruokkimisihmeen jälkeen Jeesus sanoi luokseen tulleelle väkijoukolle: ”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa vaa katoamatonta, sitä joka antaa ikuisen elämän.” Ja edelleen: ”Minä olen elämän leipä, joka on tullut taivaasta, että maailma saisi elää. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.”
Mutta palatkaamme Johanneksen kerrontaan viimeisestä ateriasta. Kun tutkimme sitä tarkemmin, huomaamme, että Jeesus sittenkin puhuu siinä meille jotakin hyvin tärkeää juuri ehtoollisen merkityksestä, tosin vertauksin ja kätketysti, kuten hänen tapanaan oli. Pääsiäisaterian syöminen perheen tai ystävien kanssa oli ja on edelleen juutalaisille vuoden kohokohta, juhlallisin hetki. Jokainen valmisti itsensä juhlaa varten kylpemällä, peseytymällä perusteellisesti ja pukeutumalla puhtaaseen juhla-asuun. Näin olivat varmasti Jeesus ja hänen opetuslapsensakin tehneet. Vain jalat olivat ehtineet likaantua kadun pölyssä.
Jalkojen peseminen oli palvelijan työtä. Jos talon isäntä sai kunnioitetun vieraan, hän saattoi osoittaa alamaisuuttaan pesemällä korkean vieraansa jalat. Jeesuksen ryhtyminen palvelemaan oppilaitaan oli näiden mielestä vastoin luonnollista järjestystä. Päinvastoinhan tässä olisi pitänyt toimia. Niinpä Pietari estelikin: ”Eihän tämä käy, mestari. Sinäkö pesisit minun jalkani.”
Jeesuksen käyttäytymisessä oli muutakin outoa. Evankeliumin mukaan Jeesus ei ryhtynyt jalkojen pesuun heti ruokasaliin tultaessa. Hän nousi kesken ateriaa, heitti viitan yltään, sitoi maahan asti ulottuvan paidan liepeet vyösä alle ja ryhtyi pesemään oppilaittensa jalkoja ja kuivaamaan ne vyötäisillään olevalla liinalla. Muistiko Jeesus vasta nyt. että hyvänen aika, jalathan jäivät pesemättä. Tuskin. Johannes mainitsee, että Jeesus ryhtyi tämän tehtävään, koska hän tiesi yhteisen ajan olevan lopuillaan. Sitä ennen Jeesus halusi sanoa jotain tärkeää, jättää testamentin, viimeisen tahtonsa, joka ei unohtuisi.
Pöytään palattuaan Jeesus kysyikin, menikö viesti perille. ”Ymmärsittekö, mitä minä tein?” Viimeisenä tahtonaan Jeesus esitti hartaan toivomuksensa, että hänen omiensa joukko olisi aina yhteisö, jossa jokainen palvelee nöyrästi muita. Vahvojen ja arvossa ensimmäisten erityisenä velvollisuutena kantaa huolta heikoimmista, apua tarvitsevista ja osattomista.
Osallisuus Kristukseen leivässä ja viinissä on samalla kutsu siihen rakkauden palveluun, jota Kristus jatkaa omiensa kautta tässä maailmassa. Niin kuin Kristus antaa itsensä meille leivässä ja viinissä, niin me saamme antaa itsemme hänelle palvelemalla lähimmäisiämme. Tämä oli Jeesuksen testamentti. Emme voi ottaa Kristukselta elämää lahjana vastaan ja jatkaa elämistä vain itseämme varten. Niin kuin Kristus on leipä tätä maailmaa varten, niin me hänen kirkkonaan olemme se leipä, jonka kautta Kristus tahtoo osoittaa rakkauttaan ja hyvyyttään tässä maailmassa.
Apostoli Paavali oli ymmärtänyt Herransa viestin. Siksi hän oli kauhistunut Korintin seurakunnan ehtoollisen vietosta, jossa rikkaat söivät keskenään tuomansa eväät ja jättivät yömyöhään työstä päässeille orjille tyhjennetyn pöydän. Tämä oli hänestä kelvotonta ehtoollisen viettämistä. Kelvoton ehtoollisvieras ei ole suinkaan se, joka syntisenä ja armon nälässään tulee arkana ehtoollispöytään. Kelvoton on Paavalin mukaan se, joka lähtee Herran pöydästä yhtä omahyväisenä ja itsekkäänä kuin oli tullutkin.
Tärkeintä ei ehkä sittenkään ole, millä mielellä tulemme vaan se, millä mielellä lähdemme. Siksi meitä aina saatellaan messusta takaisin arkeen muistuttaen: ”Palvelkaa Herraa iloiten.”