Kiirastorstai, Joh. 13:1-15, Tomi Karttunen

Meillä luterilaisessa kirkossa on niin vahvasti haluttu keskittyä olennaiseen, että ehtoollisen asettamisen päivän, kiirastorstain yksi sivuaihe eli Jeesuksen suorittama oppilaittensa jalkojen pesu on jäänyt sivuun. Kuitenkin tuolla episodilla on oma sanomansa. Ei sitä muuten Raamatussa olisi. Oikeastaan senkin tähtäyspiste tosin on se sama kuin ehtoollisessa. Evankeliumissa se sanotaan ennen jalkojenpesukohtausta: ”oli tullut hetki, jolloin Jeesuksen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.”
Jalkojen pesemistä pidettiin antiikin aikana yleisesti orjien työnä, ja Israelissa sen saivat tehdä jopa ainoastaan pakanaorjat. Jeesus kuitenkin, vaikka oli jumalallinen opettaja ja herra, teki orjan työn itse. Siinä täytyi olla jotakin takana. Siksi hän sanoikin: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Kysymys oli itsensä uhraavan palvelevan rakkauden ilmauksesta. Syvimmillään tämä orjan työ lähimmäisten puolesta sitten toteutui ristinkuolemassa toisten puolesta kirottuna meidän tähtemme synkkään yöhön tuskan kuilun pohjalle asti. Jalkojen pesu on sekä konkreettista lähimmäisen palvelua rakkaudesta että kuvaannollinen ilmaus Jeesuksen persoonan ja työn merkityksestä yleensäkin. Kyse on siitä, että Kristus on sekä lahja että esimerkki. Ilman hänen pelastustekoaan meillä ei ole sijaa hänen luonaan. Englannissa kiirastorstaita kutsutaankin jalkojen pesun torstaiksi – Maundy Thursday – nimitys perustunee päivän latinalaiseen nimeen dies mandati, käskyn päivä, joka muistuttaa siitä, että Jeesus sanoi kiirastorstai-iltana oppilailleen: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh. 13:34).
Tätä ennen Jeesus siis pesi oppilaittensa jalat ja käski heidän tehdä samoin. Tämä raamatunkohta, toisen vuosikerran evankeliumiteksti, jonka tänään luin, luetaan katolisessa kirkossa kiiras- eli pyhän torstain jumalanpalveluksessa ja siihen liittyy varhaiskeskiajalta periytyvä jalkojenpesuseremonia. Piispat ja papit pesevät toistensa ja joidenkin maallikoiden jalat. Samoin paavi pesee Rooman Pietarin kirkossa eri maanosia ja rotuja edustavien ihmisten jalat. Usein he ovat vaikeasti sairaita, esimerkiksi halvaantuneita. Myös ortodoksisessa kirkossa piispat pesevät kiirastorstai-iltana alaistensa pappien jalat. Lisäksi on keskinäinen jalkojen pesu kiirastorstaina käytännössä mm. adventtikirkossa sekä mennoniittien ja herrnhutilaisten parissa. Liekö suomalainen vastine puhdistautumisen torstaina ollut selänpesu saunassa perheen kylpiessä.
Säilyttämällä tällainen konkreettinen palvelutoimitus on ilmeisesti haluttu nähdä arkisen arjen kohtaamisten ja pyhänä vietettävän jumalanpalveluksen välinen yhteys. Että kohtaamme Kristuksen lähimmäisissämme. Ja että erityisesti kristityille on annettu kutsumus rakastaa toinen toistaan. Tämä on ollut kipeä haaste myös tämän kevään kirkollisessa julkisuudessa: miten löytää yhteinen sävel erilaisten kristittyjen kesken ”tomun tasalta”, kuten vanha sanonta kuuluu.
Kristityistä ei ole omassa varassaan yhteyden rakentajiksi. Siksi meille on annettu ennen muuta ehtoollisen sakramentti yhteyden lujittajaksi Jumalan ja kristittyjen kesken. Valitettavasti emme voi kuitenkaan vielä kaikkien kristittyjen kanssa polvistua samaan pöytään. Ekumeenisella kristittyjen yhteyttä rakentavalla toiminnalla on vielä urakkaa edessään. Joka tapauksessa alttarin ääressä sakramenttia jaettaessa me kaikki olemme vain passiivisia Kristuksen rakkauden vastaanottajia. Siinä Kristus antaa meille osallisuuden rakkautensa ihmeestä vielä syvemmällä tasolla kuin pestessään jalkamme. Hän antaa meille itsensä ja kaikki pelastuksen lahjat, ottaa kantaakseen syntimme, kärsimyksemme ja kuolemamme ja lahjoittaa tilalle elämän ja autuuden, vahvistaa uskoa, toivoa ja rakkautta.
Johanneksen evankeliumin 6. luvusta luemme: ”…sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta –elämän se, joka minua syö.”
Martti Luther kirjoittaa vuodelta 1519 peräisin olevassa hienossa ehtoollissaarnassaan: ”…kun monet jyväset saatetaan yhteen ja tehdään leiväksi ja kun monen yksittäisen jyväsen ruumiista tulee yhden leivän ruumis, niin silloin jokainen jyvänen menettää ruumiinsa ja muotonsa ja ottaa leivän yhteisen ruumiin. Samalla tavoin viinirypäleet menettäessään oman muotonsa tulevat yhden yhteisen viinin ja juoman muotoon.
Näin tulee olla meidänkin kohdallamme, mikäli käytämme tätä sakramenttia oikein. Rakkauden kautta Kristus ottaa kaikkien pyhiensä kanssa meidän muotomme, taistelee meidän kanssamme syntiä, kuolemaa ja kaikkea pahaa vastaan. Tästä me sytymme rakkauteen, otamme hänen muotonsa, jätämme itsemme hänen vanhurskautensa, elämänsä ja autuutensa varaan. Kun siis näin hänen hyvänsä ja meidän kurjuutemme yhdistyvät, olemme me yksi kakku, yksi leipä, yksi juoma ja kaikki on yhteistä. Oi tämä on suuri sakramentti, sanoo pyhä Paavali, että Kristus ja kirkko ovat yksi liha.
Meidän tulee puolestamme muuttua tämän saman rakkauden kautta, sallia kaikkien muiden kristittyjen vikojen olla omiamme ja ottaa heidän muotonsa ja hätänsä itsellemme sekä antaa kaiken hyvän, mihin me kykenemme, olla heidän niin, että he saavat nauttia siitä. Tämä on oikeaa yhteyttä ja tämän sakramentin todellinen merkitys. Siispä me muutumme rakkauden kautta toisiksemme ja yhteisiksi. Ilman rakkautta ei mitään muutosta voi tapahtua.”
Ilman rakkautta ei mitään muutosta voi tapahtua. Rakkaus ei ollut siinä, että me rakastimme Jumalaa vaan siinä, että hän rakasti meitä. Siksi rakkaus ei koskaan katoa. Kiirastorstain Herra antaa meidän tänäänkin kokea todellisen läsnäolonsa sanassa ja sakramentissa. Hän sanoo: Minä olen sinun kanssasi elämäsi kivuissa. Pimeimpinä hetkinä olen lähinnä, vaikka synkkyys pimittäisi sen valon, joka ei koskaan katoa. Taakkojemme kantaja lähettää meidät arkeen ja kutsuu kantamaan toinen toistemme kuormia. Yksin meistä ei kukaan jaksa ja osaa, mutta meidän kanssamme on Kristuksen ruumis, kirkko, jonka jäsenet kaikessa inhimillisyydessään kantavat toinen toistaan. Armosta vahvana saan joskus olla kantamassa toisia, joskus kannettavana. Kirkko on sanan ja sakramentin luomus. Niiden ylläpitämä perusta ei vajoa pettävään suohon, sillä Jumalan sana pysyy ikuisesti, koska Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.