Hautauksen jälkeen on tapana pitää muistotilaisuus, missä muistellaan vainajaa ja hänen elämäänsä. Joskus vainaja on eläessään antanut ohjeita ja esittänyt toiveita siitä, miten hänen muistotilaisuuttaan tulee viettää.
Mekin olemme tänään kokoontuneet muistotilaisuuteen ja vietämme sitä niiden ohjeiden mukaan, jotka olemme saaneet häneltä, jota me muistelemme.
Ehtoollinen on Jeesuksen muistotilaisuus, koska hän itse sanoo päivän evankeliumissa: “Tehkää tämä minun muistokseni.” Jeesuksen kehotusta noudattaen me sanomme Taivaalliselle Isälle osoitetussa ehtoollisrukouksessa: “Me riemuitsemme kaikesta siitä, mitä Poikasi on puolestamme tehnyt. … Me muistamme hänen kuolemaansa, ylösnousemustaan ja taivaaseen astumistaan.”
Jeesus oli siinäkin mielessä poikkeuksellinen henkilö, että hänen muistotilaisuuttaan vietetään uudestaan ja uudestaan eri paikoissa. Tänään, kiirastorstaina, kokoontuvat kristityt ehtoolliselle kaikkialla maailmassa.
Näin ei kannattaisi tehdä, jos ainoastaan muistelisimme ihmistä, joka kerran on elänyt täällä maan päällä. Mutta me emme muistele ja ajattele kuollutta vaan elävää. Jeesus Kristus on itse läsnä muistotilaisuudessaan, ja tämä tekee hänen muistotilaisuudestaan täysin ainutlaatuisen.
Menneisyyden ja tämän hetken lisäksi ajatuksemme suuntautuvat ehtoollisella myös tulevaan. Ehtoollisrukouksessa sanotaan: “Me odotamme hänen paluutaan kirkkaudessa.” Sen tähden, että Kristus on noussut kuolleista ja palaa takaisin, meidän ei tarvitse tavallisessakaan muistotilaisuudessa muistella vain mennyttä, vaan saamme myös odottaa ylösnousemuksen päivää.
Odotus liittyy ehtoolliseen myös niin, että me odotamme ja kaipaamme kohtaavamme ehtoollispöydässä läsnä olevan ja armollisen Kristuksen. 2000 vuotta sitten tapahtui jotain hyvin tärkeää ja perustavaa, mutta se ei tule todeksi meidän elämässämme, jos Pyhä Henki ei kirkasta meille Kristusta. Ilman Kristusta me emme muista sydämessämme hänen kuolemaansa, ylösnousemustaan ja taivaaseen astumistaan emmekä odota hänen paluutaan kirkkaudessa.
Ikävöinti ja odotus ovat uskon tunnusmerkkejä. Kerran usko muuttuu näkemiseksi, ja silloin meidän ei tarvitse enää odottaa ja kaivata mitään. Mutta niin kauan elämme uskossa ja synti vaikuttaa elämässämme, me joudumme uudestaan ja uudestaan etsimään Kristuksen armollista katsetta ja odottamaan, että hän katsoisi puoleemme samalla tavoin kuin aikoinaan Pietariin. Meidän on hyvä kysyä itseltämme, onko Jeesuksen muistoateria tullut meille liian tutuksi ja itsestään selväksi niin, että emme varsinaisesti odota ja ikävöi Jeesuksen kohtaamista? Vai kaipaammeko me sitä, että leivässä ja viinissä läsnä oleva Kristus tulee luoksemme, rohkaisee ja lohduttaa ja antaa syntimme anteeksi.
Kristuksen muistoateriallaan jakama armo ja se, miten me luonnostaan armon ymmärrämme, ovat aivan eri asioita. Haluamme nähdä armon niin, että se ilman muuta kuuluu meille, eikä meidän tarvitse kysyä ja ikävöidä sitä. Pidämme helposti Jumalan armoa vain jonkinlaisena lisänä, joka varmistaa sen, että pääsemme taivaaseen. Saatamme tunnustaa olevamme puutteellisia, sillä “eihän kukaan ole täydellinen, vaan kaikissa meissä on omat vikamme” – näinhän on tapana sanoa –, ja löydämme samalla itsestämme paljon hyvää ja kelvollista. Jos ajattelemme tähän tapaan, näemme tilanteemme valoisasti ja oletamme, että Jumala on meille armollinen siinä, missä olemme puutteellisia. Näin me annamme itse Jumalan armolle tehtävän. Kun Jumalan armon tehtäväksi jää vain paikata puutteemme, me armahdamme itse itsemme.
Todellisuudessa tällainen paikkailu ei kuitenkaan onnistu. Meistä ei löydy mitään sellaista, mitä voisi paikkailla. Kun muistamme Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa, paljastuu, että olemme kokovikaisia, kokonaan syntisiä. Jeesuksen risti paljastaa, että etsimme kaikessa viime kädessä omaamme: emme rakasta lähimmäistämme kuten itseämme ja vielä vähemmän rakastamme Jumalaa yli kaiken. Olemme syyllisiä yksittäisten ja nimeltä mainittujen syntiemme takia, mutta tarvitsemme armoa myös sydämemme syntisyyden takia. Armo ei voi olla pelkkä lisä tai paikka, armon täytyy kattaa aivan kaiken, sekä meidät että meidän kaikki tekomme, myös hyvät tekomme. Voimme karkottaa Kristuksen luotamme yhtä hyvin hyvillä teoillamme kuin synneillämme. Meidät on kutsuttu palvelemaa lähimmäisiämme ja tekemään heille hyvää, mutta Jumalan edessä emme voi tehdä mitään sellaista, mikä hänelle kelpaisi. Ainoastaan Hän, jota me muistamme, ja se, mitä Hän on tehnyt, kelpaa.
Vietämme Jeesuksen muistotilaisuutta oikein ja hänen toivomallaan tavalla silloin, kun muistamme häntä sellaisena kuin hän oli ja on: täydellisenä Vapahtajana. Ehtoollispöytää on sanottu maailman matalimmaksi pöydäksi. Ehtoollispöytä on matalin pöytä juuri siksi, että Jeesus on sellainen kuin on. Meille ehtoollispöytä on aivan liian korkea pöytä, emme voi kelpuuttaa itse itseämme tähän pöytään. Mutta Jeesus kutsuu kaikkia syntisiä pöytäänsä, kaikkia, jotka ymmärtävät, että he eivät tule vain paikkailtaviksi vaan kaikenkattavaa armoa saamaan.
Ehtoollispöytä ei olisi matalin pöytä, ellei Jeesus Kristus olisi alentanut ja alentaisi itseään kaikkein alimmaksi ja kaikkien palvelijaksi: hän on suostunut kärsimiseen ja vaivaan meidän tähtemme ja hän antaa meille taas tänään ruumiinsa ja maahan vuotaneen kalliin sovintoverensä syntiemme anteeksiantamiseksi.