Eron hetki, kun kipeänä koittaa
Silloin vaikea on löytää sanoja
Sadat viulut vain sydämessä soittaa.
Jääkää hyvästi, mä kiitän kaikesta.
Niin kuin filmin, nään onnelliset päivät,
Nään myös murheet joista silloin selvittiin.
Matka jatkuu, vain rakkaat muistot jäivät.
Jääkää hyvästi, mä kaipaan teitä niin.
Siunaan teitä, te rakkaat ystäväni.
Ilman tukeanne en vois lähteä.
Pidän teidät mä aina mielessäni.
Jääkää hyvästi niin jatkuu elämä.
Eron hetki, mun sisintäni viiltää,
Vaikka aukeaa tie uuteen maisemaan.
Eron kyynel, nyt poskillamme kiiltää.
Jääkää hyvästi, me vielä kohdataan.
Hyvät ystävät;
Halusin laulaa tämän Jaakko Löytyn jäähyväislaulun tämän saarnan alkuun siksi, että se kuvaa niin hyvin jäähyväisten tunnelmaa. Ensimmäinen ehtoollinen oli jäähyväisateria. Ystävät hyvästelevät toisensa – ilmassa on ikävää ja kaipausta. Sitä kipua, minkä eroaminen ystävistä tuo tullessaan. Tuon laulun sanoissa on jotain hyvin samaa – vaikkei tuo jäähyväislaulu liittynytkään mitenkään ehtoolliseen.
Tämä puoli on yksi ehtoollisen ulottuvuuksista.
Mutta se on vain yksi kuva. Toinen kuva on se, että ystävät ovat kokoontuneet viettämään iltaa. Iltaa vietetään leivän ja viinin ääressä. Niin kuin vain ystävykset voivat sitä viettää. Siinä puolessa on ilo ja yhdessäolon riemu läsnä.
Meidän mielikuvamme, jotka liittyvät ehtoolliseen ovat usein hyvin toisenlaisia. Meille ehtoollinen on uskonnollinen riitti. Pieni öylätti – ei leipää, joka täyttäisi – tippa viiniä – ei juomaa joka veisi janon, ja saisi veren kiertämään vähän vilkkaammin. Meille ehtoollinen on enemmän harras hetki – kuin ystävien riemullinen kohtaaminen ja eron ateria – jossa yhtä aikaa iloitaan ja surraan.
Kuinka paljon kristillinen kirkko onkaan vuosisatojen vieriessä menettänyt, kun inhimillisestä kohtaamisesta on tullut uskonnollinen riitti. Muodollisesti ensimmäinen ehtoollinen lienee ollut sellaisen sapattiaterian tai juhla-aterian kaltainen, jossa todella ollaan syömässä ja samalla muistetaan yhdessä Jumalan hyviä tekoja kansan historian eri vaiheissa.
Mitähän Jeesus ja opetuslapset muistelivat tuona iltana. Ristin tapahtumia ei vielä muisteltu, koska ne olivat vasta edessä. Ehkä mielessä oli vasta tapahtunut näön antaminen Bartimeukselle Jerikossa. Sehän oli tapahtunut kun he olivat matkalla Jerusalemiin. Tai ehkä siellä muisteltiin yhteisiä venematkoja Genesaretilla – sitä kuinka oltiin selvitty myrskystä. Tai ehkä Pietari muisteli sitä, kuinka Jeesus paransi hänen anoppinsa Kapernaumissa. Tai entäpä ne siat, jotka rynnistivät jyrkänteeltä järveen.. oli se varsinainen näky. Muisteltavaa riitti – mutta myös ihmeteltävää. Sen ihmettelemistä, että Jeesus uudelleen ja uudelleen viihtyi niiden ihmisten parissa, joista muut eivät välittäneet. Ehkä siellä muisteltiin Sakkeusta, Magdalan Mariaa, naista, joka oli tavattu Syykarin kaivolla, Jairusta, aviorikoksesta kiinniotettua naista.. niitä tilanteita, jossa muut olivat osoittaneet halveksuntaa – mutta Jeesus rakkautta ja armollisuutta. Ne olivat hetkiä, jotka saivat hiljaiseksi. Hiljaiseksi siksi, että se oli liian hyvää ollakseen totta.
Tai Jeesuksen opetukset. Pietari muisteli kuinka Jeesus sanoi, että anteeksi olisi annettava seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.. se tuntui kohtuuttomalta. Mutta niinhän Jeesus toimi. Kaunan kantamisella ei päästä mihinkään – anteeksi antamisella voidaan päästä eteenpäin. Ei todellakaan oikeudenmukaista – vaan jotain aivan muuta. Armollisuutta ja rakkautta.
Ja kuinka käsittämätön juttu oli se, että ruokaa riitti silloin kerran koko suurelle porukalle. Mitä tapahtui, kun se pieni poika avasi eväänsä muille. Yhtäkkiä kaikki saivat syödä kyllikseen. Tuliko ruoka taivaasta vai ihmisten nyssäköistä – en tiedä, sama mistä – mutta kaikki jakoivat sitä toisilleen.
Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten keskelle – ainakin sen ensi sarastus. Sellainen valtakunta, jossa syyllisyys ja häpeä eivät enää aja ihmisiä nurkkaan – vaan heidät kutsutaan samaan pöytään. Jakamaan keskenään leivän ja viinin. Iloitsemaan ja suremaan yhdessä.
On surullista, että yhä monille kristittynä eläminen on pyörimistä syyllisyyden ympärillä – kun evankeliumin ihmeellinen viesti on: syyllisyys, kuolema eikä mikään muu voi erottaa teitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa ilmestynyt keskellemme.
Sama Jumalan rakkauden viesti löytyy Raamatun alkulehdiltä saakka, kun Jumala huhuilee langennutta ihmistä piilostaan ja antaa tälle vaatteet – ettei häpeän vuoksi tarvitsisi piiloutua elämältä. Tule – elämä odottaa.
Tule – elämä odottaa sinua tänäänkin. Ehtoollinen on meille näkyvä merkki ja muistutus, että meidän Vapahtajamme on ystävämme. Hän haluaa viipyä muistoissamme ja ajatuksissamme – hän ei käännä selkää kenellekään. Ei edes niille, joille muut kääntävät selkänsä. Sitä on anteeksiantamus ja rakkaus.
Tätä meidän elämäämme ihmisinä kuvaavat yhteen tulemiset ja erot – täällä me kohtaamme toisemme, ja sitten taas tapaamme. Kipu ja kaipaus on osa elämän rikkautta. Vapahtajan lupaus on, että kerran kaipaus muuttuu näkemiseksi.
Eron hetki, mun sisintäni viiltää.
Vaikka aukeaa tie uuteen maisemaan.
Eron kyynel nyt poskillamme kiiltää,
jääkää hyvästi, me vielä kohdataan.