Kiirastorstain ilta. Jeesus istuu yhdessä opetuslastensa kanssa pääsiäisaterialla ja asettaa ehtoollisen. Tarjolla on leipää ja viiniä, ilmeet ovat vakavia, ilmassa leijuu tuhansia kysymyksiä ja pakottavaa painon tunnetta. Kukaan muu kuin Jeesus ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Näin jälkikäteen ajatellen hetki kuulostaa jotenkin juhlavalta, vaikka tilanteesta on ollut juhla kaukana. Se oli joka tapauksessa ensimmäinen kristillinen ehtoollinen.
Mistä tähän tilanteeseen tultiin ja minkälainen oli se juutalainen, vanhan liiton, pääsiäisateria, joka Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen oli tuona iltana valmistettu? Juutalainen pääsiäisateria syötiin tavallisesti perjantai-iltana kun aurinko oli laskenut ja suuri sapatti alkanut. Jeesuksen opetuslastensa kanssa nauttiman aterian ajankohta oli todennäköisesti aikaisempi, sillä Jeesus sanoi haluavansa syödä pääsiäisaterian ”ennen kärsimystään”. Jeesus myös tiesi, että se oli ainoa hiljainen hetki ennen kuin hänet otetaan kiinni ja opetuslastenkin joukko hajoaa. Tällaiselle pääsiäisaterialle Jeesus osallistui, mutta muutti kertaheitolla sen luonnetta ilmoittaen edessä olevan viinin olevan hänen verensä ja leipä ruumiinsa. Mahtoi siinä olla opetuslapsilla ihmettelemistä, vaikkeivät he Jeesuksen sanoja tuossa vaiheessa toisaalta ymmärtäneetkään.
Kysyn usein kohtaamiltani ihmisiltä mitä ehtoollinen heille merkitsee. Joskus kysyn sitä myös kollegoiltani ja työyhteisöni vapaaehtoisilta. Vastaukset ovat monenkirjavia ja toisinaan hyvinkin henkilökohtaisia, mutta yhtä kaikki mielenkiintoisia. Mitä se sinussa herättää – sanana ja tapahtumana? Kuinka paljon olet kärsinyt siitä, ettei ehtoollista ole viime aikoina ollut kovinkaan helposti saatavilla? Keskustelukumppaneistani ja kysymyksiini vastaajista yllättävän moni on painottanut ehtoollista yhteyden ateriana. Ateriana, jonne käydään koko kirkkokansan, niin tuttujen kuin vieraidenkin naamojen, kanssa. Ehtoolliselle tullaan kokemaan ja vahvistamaan yhteyttä muiden kristittyjen kanssa ja tämä yhteys on valitettavasti puuttunut meiltä nyt jo yli vuoden ajan.
Itseäni kiehtoo erityisen paljon Jeesuksen itsensä kiirastorstai-iltana antama esimerkki, jossa hän viritti tuon yhteyden aivan uudelle tasolle. Ensimmäisellä ehtoollisella hän ei nimittäin ajanut pois erikoisimpiakaan ehtoollisvieraitaan: siellä istuivat niin kiivailija, kieltäjä, kavaltaja, pelkuri kuin epäilijäkin. Jeesus huomioi jokaisen henkilökohtaisesti ja piti heitä kaikkia arvokkaina Jumalan lapsina. Siitäkin huolimatta, että yksi kielsi, toinen kavalsi ja loputkin katosivat tuhkana tuuleen heti kun mestarinsa ristiinnaulitseminen alkoi olla todennäköistä. Näinkin sekalaisen seurakunnan kanssa Jeesus halusi viettää viimeiset illanistujaisensa. Ihan vapaaehtoisesti. Ja oikeastaan hyvinkin tietoisesti.
Yhä edelleen pöytään on tervetullut ihan jokainen Jeesusta kaipaava, mutta osaisitko sinä ruokailla sulassa sovussa ihmisen kanssa, joka on pettänyt sinut pahimmalla mahdollisella tavalla? Tai ihmisen, joka on paljastanut suurimmat salaisuutesi kolmannelle osapuolelle tai kollektiiviseen tietoisuuteen? Entä hänen, joka epäilee ystävyytesi tarkoitusperiä tai ylipäätään vilpittömyyttäsi? Näitä miettiessä yhteyden asetelma ja sovun symboliikka kääntyvät aivan uudelle kierteelle. Leikkaus kahdentuhannen vuoden takaa nykyaikaan osoittaa, että ihmiselämä ja keskinäiset suhteemme ovat edelleen monella tavalla rikkinäisiä, hauraita, sekavia ja sotkuisia. Koemme pettymyksiä toinen toisiimme, todistamme epäsopua, otamme etäisyyttä, vihaamme ja välillä katkeroidummekin.
Mutta yhteyden aterialle käydessä mielessämme tulisi kuitenkin olla kaksi ydinsanaa: sovitus ja sovinto. Monesti helpommin sanottu kuin tehty, mutta ennen pöytään astumista tulisi kaikki kaunat, vihanpidot ja suhdekiemurat pystyä jättämään taakse ja sulkemaan pois. Ehtoollispöytä kiinnittää meidät yhä lujemmin Kristukseen, hänen seurakuntaansa, ja ennen kaikkea sisariimme ja veljiimme Jeesuksessa. Heihinkin, jotka arkielämässä näyttävät kaikelta muulta kuin rakkailta sisarilta ja veljiltä. Eivätkä ne oikeatkaan sisaret ja veljet aina heijasta suuria sydämenkuvia silmiimme. Mutta yhteyden ateria, se sulkee meidät kokonaan uuteen olemistodellisuuteen. Sellaiseen todellisuuteen, jossa mieli kevenee, happi riittää ja askel kulkee.
Sen lisäksi että ehtoollisella vahvistetaan yhteyttä toinen toisiimme, siinä vahvistetaan myös yhteyttämme Kristukseen. Sen lähemmäksi Jeesusta ei juurikaan pääse. Ehtoollinen on yhä edelleen monelle jollakin tapaa vavisuttava kokemus. Kaiteen äärellä monenlaiset tunteet saattavat pinkaista lähtölaukauksesta kilpajuoksuun ilman, että ne pääsevät koskaan edes maaliin ja loppuratkaisuun. Näkökenttä saattaa sumentua kyyneleistä ja sisimmässä suhailla sinne tänne selittämätöntä kokemusmateriaalia. Sitten on heitä, joiden tunnerekisteriin ehtoollisella käyminen ei vaikuta oikeastaan millään tavalla, mutta jotka kokevat sen silti tärkeäksi välineeksi uskonelämän hoitamisessa. Heidän ehtoollisenviettonsa ei ole yhtään sen vähempiarvoisempaa kuin kenenkään muunkaan. Itse asiassa juuri heidän kohdallaan ehtoollisen mysteeriluonne, sen suuri salaisuus, tulee vain paremmin esiin. Ehtoollinen on sakramentti, eli mysteeri, eli salaisuus, johon ei aina pääse käsiksi aisteilla tai ihmisjärjellä. Pyhä on läsnä, joten pulinat pois.
Pyhä on läsnä myös tänään Raision kirkossa. Täällä edessä palaa kolmetoista kynttilää: yksi jokaista opetuslasta kohden ja yksi kuvaamaan Kristusta. Jumalanpalveluksen lopuksi sammutamme ensimmäisenä Juudaksen kynttilän, joka poistui aterialta ennenaikaisesti sysimustien ajatustensa kanssa. Sen jälkeen sammutamme myös muiden opetuslasten kynttilät. Heidän, jotka jättivät Jeesuksen yksin Getsemanen yrttitarhaan. Ainoastaan Kristus-kynttilä jää palamaan.