Yksin vietetty aika hiljaisuudessa, mietiskelyssä voi vapauttaa luovia voimavaroja, mutta toiselta puolen yksinäisyys lamauttaa. Yhteisön ulkopuolelle jättäminen, sosiaalinen kuolema, on pienissä ja tiiviissä ryhmissä todellinen elämän ja kuoleman kysymys. Jos ei ole voimakasta omaa identiteettiä, ei jaksa kovinkaan pitkään. Kristinusko on yhteisöllinen uskonto. Jakaminen ja osallisuuteen kutsuminen nähdään rakkauden keskeisenä ulottuvuutena. Kiirastorstaina keskuksessa on Jeesuksen asettama yhteinen ateria. Sen edustamassa ja välittämässä yhteisöllisyydessä ei ole kyse persoonallisuuden tukahduttamisesta, vaan päinvastoin jokaisen henkilökohtaisesta huomioon ottamisesta yhtä arvokkaana Jumalan lapsena. Kaikki ovat kutsutut, jotka Kristusta eli anteeksiantamusta, rakkautta, uskoa ja toivoa elämäänsä tarvitsevat. Tästä peruslähtökohdasta seuraa kysymys, miten keskinäinen toteutuu elämän arjessa.
Toisen huomioonottamisen arvot omaksutaan ennen muuta kodissa, vaikka koululla, kirkolla, kaveripiirillä ja nykyisin yhä voimakkaammin erilaisilla tiedotusvälineillä, peleillä ja alakulttuureilla on oma vaikutuksensa oheiskasvattajina. Ennen kasvatti kylä, nyt maailmankylä. Tästä on vääjämättömänä seurauksena pirstaleisuus. Lyhytjännitteisyyttä ruokitaan ja ihminen on kovilla muutosten ja vaatimusten pyörteissä. Ei syyttä ole kyselty, kestääkö mieli kiihtyvän kehityksen. Selväähän se toisaalta on, että maailma muuttuu. Sen luonnehan on lähtökohtaisesti katoavaisuus ja rajallisuus. Ruoho kuihtuu, kukkanen lakastuu. Ei ole täällä mitään pysyvää.
Ei ole mitään uutta siinä, että tämä kokemus maailmasta johtaa ajattelemaan, että pysyvä löytyykin tämän katoavaisen ulkopuolelta. Jotakin hyvää, kaunista, totta ja oikeaa on havaittavissa, joten pitää olla jotakin pysyvää, johon se perustuu. Voidaankin päätyä idealismiin, jonka mukaan tosiolevaista on henkisyys. Aineellinen on vain varjoa. Aina kannatusta on saanut myös materialismi: oma suu, rahapussi ja tavarat kiinnostavat. Voidaan päätyä siihen, että perimmältäänkin on kyse vain hiukkasten liikkeestä pienemmässä ja suuremmassa mittakaavassa. Kristillinen usko tuo kuitenkin aivan uuden näköalan maailmaan. Se kertoo kaikkeudesta Jumalan maailmana ja hänen läsnäolostaan luodussa todellisuudessa ja sitä vastapäätä.
Mitä kaikkein kipeimmin tarvitsemme elämässämme, mikä tekee elämän mahdolliseksi ja samalla myös elämisen arvoiseksi – antaa laatua määrän keskelle. Vastaukseksi voidaan tarjoilla monenlaista: valo, lämpö, ruoka, terveys, ihmissuhteet jne. Näiden kaikkien takana on yksi yhteinen nimittäjä: kristillisen uskon mukaan hän on Jumala, jonka olemus on rakkaus – lahjoittava rakkaus.
Rakkaus sanana on tietysti kulunut ja sitä käytetään usein varsin kapeassa merkityksessä kuvaamaan romanttisia tunnekuohuja tai vain pelkästään seksuaalisuutta. Kyse on kuitenkin paljon enemmästä: perimmäisestä todellisuudesta. Jos näet Jumala on rakkaus ja hän on luonut koko kaikkeuden ja pitää sitä yllä, on pohjimmaista juuri rakkaus. Se on A ja O, kaiken lähtökohta ja päämäärä. Valo, lämpö, ruoka, terveys, ihmissuhteet, toisesta välittäminen ja huolenpito ovat sen ilmenemismuotoja. Rakkaudelle syvimmiltään on tyypillistä pyyteetön toisesta välittäminen. Se ei pyri sulkemaan ulkopuolelle, vaan toimii kekseliäästi, jotta kaikilla olisi oma paikka ja hyvä olla. Se luo yhteyttä.
Yhteinen elämämme on kuitenkin myös rikkinäistä. Viha, katkeruus, kateus, kostonhimo, ahneus ja petollisuus lyövät leimansa keskinäisiin suhteisiin enemmän tai vähemmän. Jokaisessa on virheensä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö pitäisi pyrkiä parempaan: että kaikilla olisi ihmisarvoisen elämän edellytykset ja tunnustettaisiin jokaisen oikeus olla juuri hän. Kaikista hyvistä pyrkimyksistä huolimatta täydellisyyttä ei silti saavuteta. Pahaan vastataan pahalla ja itsekkyys levittää lonkeroitaan kaikkialle. Seinä tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ei olisi armoa ja anteeksiantamusta.
Jumala tietää, että oman onnemme varassa ihmisten kohtalo olisi kurja. Pääsiäinen kertoo Jumalan rakkauden voitosta. Jumala itse kärsi Pojassaan ihmisen tuskat pohjia myöten. Leivässä ja viinissä todellisesti läsnäoleva Vapahtajamme antaa meille osallisuuden syntien anteeksiantamuksesta. Kaste merkitsee liittämistä Kristuksen ruumiin yhteyteen. Ehtoollisella yhteys häneen ja toinen toisiimme vahvistuu. Vapahtaja ottaa vastaan syntimme, heikkoutemme ja ahdistuksemme ja lahjoittaa tilalle itsensä: anteeksiantamuksen, ilon, toivon ja rakkauden. Taivas on hetken läsnä maan päällä. Ehtoollispöydästä hän lähettää meidät arkeen jakamaan arkielämässämme eteenpäin sitä rakkautta, jota olemme saaneet. Että toimisimme yhteyttä ja elämää rakentaen, ei tuhoten.
Ehtoollinen ei ole vain muistoateria, vaan siinä Kristus itse on todellisesti persoonassaan läsnäoleva. Martti Luther korostaa pelastuksemme perustan olevan juuri siinä, että Kristus yhdistyy sanan kautta kasteen veteen ja ehtoollisen leipään sekä viiniin ja tulee niiden kautta myös kristityn uudeksi olemistodellisuudeksi, pyhyydeksi ja puhtaudeksi. Uskonpuhdistaja kirjoittaa:
”Kristus on edellä tulkinnut ja sanonut, mitä syöminen ja juominen on, nimittäin häneen uskomista. ’Joka tarttuu uskolla minun ruumiiseeni ja vereeni, se syö ja juo minut.’ Tämä usko, tämä syöminen ja juominen sekä tämä ateria ja juoma antavat ikuisen elämän. Tämä ruumis ei siten ole pelkkä ruumis, vaan jumalallistettu ruumis. Joka tarttuu tähän ruumiiseen, tarttuu Jumalaan.”