Kun evankelista Luukas aloittaa tämän sunnuntain nimikkotapahtuman kertomisen, hän käyttää alussa mainintaa: ”Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut”. Voi kuvitella, että hyvin tärkeitä asioita oli puhuttu, kun juuri niihin viitataan vielä viikon aikajänteellä. Kannattaakin selata vähän taaksepäin, sillä kirkastusvuoren tapahtumat liittyvät suoraan siihen, mitä Jeesus oli silloin puhunut.
”Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista”. Jeesus siis ilmoitti varsinaisesta tehtävästään: edessään olevasta kärsimyksestä. Edelleen hän kutsui seuraansa, ja kuvasi seuraamistaan itsensä kieltämiseksi ja ristin kantamiseksi. ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava”. ”Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee kunniassaan, Isänsä ja pyhien enkelien kirkkaudessa”.
Kolme opetuslasta kahdestatoista sai siis hetken aikaa etukäteen katsella sitä kirkkautta, josta Jeesus viikkoa aiemmin puhui. Vuorella, todennäköisesti Hermon-vuorella, Jeesus oli hetken aikaa näkyvissä siinä muodossa ja olemuksessa, jossa kerran saamme kaikki hänet nähdä. Oikeastaan mikään ei tässä olemassa olossamme ole tärkeämpää kuin se, ettei Jeesus kirkkaudessaan saapuessaan häpeäisi meitä. Sen kaikkein tärkeimmän asian vuoksi me olemme tänään koolla täällä kirkossa. Sen kaikkein tärkeimmän asian vuoksi vietimme tänään konfirmoitavan rippikouluryhmän kanssa kymmenen päivää Ailangan leirillä.
Rippileirin kymmenen päivän ajan kaiken yhdessä tekemisen ja opetuksen keskuksena on ollut Jeesus Kristus, hän joka on myös Raamatun keskus ja punainen lanka. Jeesuksen elämä ja opetukset ovat olleet monella tavoin tutkimisen kohteena, mutta kaikista eniten on keskitytty hänen kärsimiseensä, kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Tätä kaikkea tutkittaessa tärkein näkökulma on ollut sen merkitys meille, nyt eläville ihmisille. Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus ovat kerran historiassa tapahtuneita tosiasioita, mutta eivät silti pelkästään sitä. On opittu, että me kaikki olemme olleet ja edelleen olemme vahvasti mukana niissä tapahtumissa. Kun Jeesus suostui syntien kantajaksi, tai Raamatun sanoin hänet tehtiin synniksi, silloin hän tunsi taakassaan myös meidän syntimme. Siksi me olemme mukana siinä joukossa, joka pilkkasi häntä ja teloitti hänet. Samalla me kuitenkin olemme ihmeellisellä tavalla myös siinä joukossa, jonka puolesta Jeesus rukoili: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät”. Se rukous kuultiin, ja Jeesus saattoi ristillä meidän sijastamme hylättynä sanoa – myös meidän puolestamme – ”se on täytetty”. Edelleen me saamme kuulua siihen joukkoon, joita Jeesus kutsuu seuraajikseen. Se, mitä hän seuraajilleen lupaa, ei ole muuttunut kahden vuosituhannen aikana. Vieläkin Jeesuksen seuraajien tie on ristin kantamisen tie. Sillä tiellä tulee varmasti niitä kohtaamisia ja tienhaaroja, joissa Jeesuksen Kristuksen ja hänen sanojensa tunnustaminen merkitsee häpeän kantamista ja monen mielestä elämän kadottamista. Tässä vaiheessa, rippikoululeirin juuri päätyttyä opettajan sydämessä on kipeä kysymys: Riittikö aika siihen, että Jeesuksen esittämän kutsun sisältö ja kutsun tärkeys varmasti tuli jokaiselle selväksi? Jokaista meistä hän nimittäin kutsuu. Kenenkään ei pidä suostua muualta tuleviin väitteisiin, ettei se koskisi sinua.
Jotenkin lohduttavaa ja rohkaisevaakin on, että Jeesus esitti kutsun seuraajikseen ennen kirkastusvuoren tapahtumia. Sekin on tärkeä yksityiskohta, ettei hän ottanut vuorelle koko opetuslapsijoukkoaan. Ihmisen ajattelu kulkee yleensä niin, että kyllähän sitä tarpeeksi suurten näkyjen tai ihmeitten vaikutuksesta voisi suostua Jeesuksenkin seuraan. Näkyjen ja ihmeitten vaikutus meissä syntiin langenneissa ihmisissä ei ollut Jeesuksen aikana eikä ole edelleenkään mikään huomattava. Kymmenestä parantuneesta spitalitautisesta miehestä vain yksi palasi kiittämään Jumalaa. Viidentuhannen miehen ja heidän perheittensä ruokkiminen sai oikeastaan aikaan vain halun ja toiveen helposta ja yltäkylläisestä ajallisesta elämästä. Kyllä Jeesuksen omassa julistuksessakin keskuksena on hänen kärsimisensä ja kuolemansa ja sen merkitys meille, joita hän tuli pelastamaan. Juuri ennen ristiinnaulitsemistaan Jeesus rukoili: ”Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut.” (Joh.17:1). Tämän jumalanpalveluksen uhrivirtenä on virsi 301, jonka keskeinen ajatus tulee tästä Jeesuksen rukouksesta. Se Kristuksen kirkkaus, joka on nyt olemassa meitä kaikkia varten, on hänen ristinkuolemassaan. Hermonin vuoren kokemus ei ole kaikille tarkoitettu eikä kaikille luvattu sellaisenaan.
Sen sijaan se mitä kolme opetuslasta oppivat vuorella, kuuluu meille kaikille. Vuorella nimittäin myös puhuttiin eikä vain katseltu taivaallisessa kirkkaudessa esiintyneitä hahmoja. Näkijöille ja kuulijoille tärkeä havainto oli se, ketkä Jeesuksen kanssa keskustelivat. Mooses ja Elia edustivat itsestään selvästi Vanhan testamentin lakia ja profeettoja. Kaikkien kolmen yhteisenä keskustelunaiheena oli se, minkä Jeesus viikkoa aiemmin oli opetuslapsilleen kertonut. Siellä puhuttiin Jeesuksen tehtävän täyttämisestä, eli juuri siitä kirkastumisesta kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Kirkastusvuoren tapahtumien selkeä viesti on, että myös Raamattu on yhtenäinen. Laki on tärkeä kasvattaja Kristuksen yhteyteen. Rippikoululaiset ovat aivan varmasti oppineet – niin usein sitä on kysytty – mitä on lain toinen eli hengellinen käyttö. Laki on kuin peili, joka näyttää synnin todellisuuden meissä eikä päästä meitä lävitse, vaan pakottaa turvautumaan syntien sovittajaan, Jeesukseen Kristukseen. Profeetalliset kirjoitukset taas välittävät yhä uudelleen ja uudelleen Jumalan lupauksen avusta ja pelastuksesta, joka sitten sai täyttymyksen Jeesuksessa Kristuksessa. Vielä pisteenä iin päällä opetuslapset kuulivat lopuksi sanan, jonka ohje kelpaa edelleen meille: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!”. Jeesus yksin jäi näkyviin.
Pietari koki olon kirkastusvuorella hyväksi, niin kuin hän itse sanoi. Toisaalta evankelista lisää: Mutta hän ei tiennyt, mitä sanoi. Ehkä tunnelmat ovat rippileirilläkin olleet hyvät. Monet teistä konfirmoitavista ainakin kerroitte viihtyneenne hyvin. Silti voi olla niin kuin Pietarin kohdalla, ettei tuoreeltaan oikein tiedä, mitä tulee sanotuksi. Yhtä asiaa toivon todella. Toivon sitä, että tunnelmien viilentyessä jäljelle jäisi se, mitä opetuslapsetkin lopuksi katselivat: Jeesus yksin. Jos nimittäin jokin muu asia varastaa päähuomion, silloin on aivan turha kuvitella, että kyllä reitti sitten jossain sivuaa Jeesustakin. Kristityn elämä kulkee toisin päin. Jos Jeesus saa olla ensin, ikään kuin yksin, hänen seurastaan virtaa sitten kaikki sekin, mitä me muuten tarvitsemme tässä elämässä. Kristittyjen yhteys, josta myös rippileirillämme saimme iloita, ei rakennu ensisijaisesti tässä meidän tasossamme, vaan Kristuksen kautta. Ehkä kaikkein valtavin ja vaikuttavin yhteyden rakentaja on yhteinen ehtoollispöytä, joka tänään on ensimmäistä kertaa katettu teitä konfirmoitavia varten. Siinä meidät konkreettisesti yhdistää Jeesus Kristus, joka antaa meille itsensä syötäväksi ja juotavaksi. Siinä on läsnä juuri se kirkkaus, mistä Jeesus vuorellakin puhui; kirkkaus, joka toteutui hänen uhraamisessaan meidän syntiemme sovitukseksi. Rippikoululaiset ovat oppineet sen, mikä koskee meitä kaikkia. Ehtoollispöytä on katettu syntisiä ihmisiä varten, sillä se on syntien anteeksiantamuksen paikka. Kukaan meistä ei ole ansainnut paikkaa siinä pöydässä hyvyydellään tai edes kristillisellä elämällään. Syy ehtoolliselle tulemiseen on se, ettemme me voi kestää Jeesuksen seuraajina ilman hänen tarjoamaansa elämän leipää.