Kirkastussunnuntai, Luuk. 9:28-36, Hans-Christian Daniel

”Suo mulle … Jumalan sanan valoa, joss’ sieluin kirkastuu.” Zachris Topelius
Monet ihmiset tavoittelevat kirkastumista, kirkkautta, valistusta. Monet uskonnot tarjoavat seuraajilleen valistunutta elämää ja sen myötä kärsimyksen voittamista. Kaivataan valoa ohjaamaan pois harhailemasta.
Kristinuskon keskeisenä asiana ei ole valistusta tai ihmisen elämän kirkastumista. Jeesuksen lisänimeksi ei tullut Buddha eli valistunut, vaan Kristus eli Jumalan voitelema messias eli hänen valitsemansa ja tehtävään asettamansa. Monen ihmisen kaulassa on risti ja jokaisessa kirkossa on risti. Raamatun päällä on risti. Risti on kristinuskon avain. Risti puhuu kärsimyksestä, kuolemasta ja Kristuksen voitosta ylösnousemuksessa. Risti puhuu vastakkaisista asioista eri olotilojen rinnakkaisuuden vallitessa. Valo ja pimeys eivät välttämättä ole toisten vastakohtia, vaan valo loistaa pimeydessä, jota pimeys ei käsitä, ei vastaanota eikä kouraise (Joh. 1). Kirkkauden paikka on itse asiassa uskon pimeydessä, joka ei näe mitään, vaan uskoo ainoastaan.
Evankeliumi tänään kertoo Jeesuksen kirkastumisesta. Hivenen aikaisemmin Jeesus oli puhunut kuolemastaan, hänen seuraamisestaan itsensä kieltämällä, elämän kadottamisesta ja sen voittamisesta kärsien. Luukkaan evankeliumin yhteydessä todetaan nyt ihan arkisesti, että noin viikon kuluttua siitä hän nousi vuorelle rukoilemaan. Vuori on kautta Raamatun historian ollut tärkeällä sijalla turvaa antavana tekijänä. Niinpä Ps. 121 aloittaa ”Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.” Tässä kohden vuori on siis suojeluksen, avun ja Jumalan luomistyön sija. Siitä saakka kun aikoinaan Jumala ilmoitti itsensä ja tahtonsa vuorella, jossa hän antoi kymmenen käskyn lain, vuori on tullut valistuneen jumalasuhteen symboliksi.
Jeesuksen koko olemus kirkastuu rukouksessa. Mennyt ja ny-kyisyys kohtaavat ja tulevaisuudenkin tehtävä kirkastuu men-neiden suurhahmojen keskustelussa poislähdöstä ja Jumalan puhuessa: Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä (Luuk. 9:30-31, 35). Lain ja profetian rinnalle asetetaan pelastus, ja ankaran lain täyttymyksen ja tulevaisen odottamisen tilalle kirkastetaan uskossa läsnä olevaa ja nykyistä Kristusta.
Opetuslapset tahtoisivat viipyä korkeuksissa, he tahtoivat aset-tua asumaan selkeyteen, kirkkauteen, ja ylevään uskonnolliseen kokemiseen. Sitä ei sitä suotu heille. Yhdessä lähdetään vuorelta laaksoon, pyhän kirkkauden kokemuksesta alas kärsivän ihmisen alhoon. Siellä Jeesus parantaa riivatun pojan, puhuu kuolemastaan, asettaa suuruudesta tappelevien opetuslasten keskuuteen lapsen eli osoittaa pienuutta suuruuden mittapuuksi, joutuu torjutuksi ja kutsuu seuraamaan itseään.
Kirkkaus ei jäänyt hetkelliseksi eikä ylös vuorelle, vaan antoi voimaa arkeen. Kristuksen kirkkaus on ollut siitä lähtien arkea varten, hikistä arkista toimintaa varten. Tämä kirkkaus kätkey-tyy ristin ja pimeyden alle kärsimykseen ja luopumiseen. Herra Jumala Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä meitä siunaa tässäkin messussa toivottaen, että Herra kirkaistaisi kasvonsa meille, lähimmäisessämme. Kirkastustapahtuma jatkuu arjessa sillä Herra kehottaa (Matt. 5:16): ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”