Mitä eroa on pilvellä ja sumulla? Luonnonilmiöinä ne ovat samankaltaisia, sillä tietosanakirjan mukaan sumu on pilvi, joka on kosketuksissa maahan. Sen sijaan kristillisessä kielenkäytössä pilvi ja sumu eroavat ratkaisevasti toisistaan. Pilvellä on nähty olevan hyvä ja myönteinen tehtävä, mutta sumulle on annettu usein kielteinen merkitys.
Päivän evankeliumissa pilvi peittää varjoonsa vuoren, jolle Jeesus ja opetuslapset ovat nousseet, ja pilvestä kuluu Jumalan ääni. Opetuslapset saattoivat katsella taivaallisessa kirkkaudessa ilmestyneitä pyhiä miehiä, Moosesta ja Eliaa, samoin kirkastunutta Jeesusta, jonka kirkkaus vasta ennakoi hänen lopullista ja tulevaa kirkkauttaan. Mutta Jumalan varsinaista pyhyyttä ja kirkkautta opetuslapset eivät voineet syntisinä ihmisinä kohdata. Siksi Jumala verhosi itsensä pilvellä opetuslapsia suojellakseen. Pilvestä huolimatta opetuslapset heittäytyivät Matteuksen evankeliumin mukaan kasvoilleen maahan suuren pelon vallassa, kun ääni puhutteli heitä. (Matt. 17:6).
Myös muualla Raamatussa pilvellä on Jumalan kirkkautta verhoava ja ihmisiä suojeleva merkitys. Kymmenen käskyn antamisesta Siinain vuorella kerrotaan Toisessa Mooseksen kirjassa seuraavasti: “Sitten Mooses nousi vuorelle, ja vuori peittyi pilveen. Herran kirkkaus laskeutui Siinainvuorelle. Pilvi peitti vuoren kuudeksi päiväksi, ja seitsemäntenä päivänä Herra kutsui Moosesta pilven keskeltä.” (2. Moos. 24:15,16)
Syntinen ei voi katsella Jumalan kirkkautta – tai voi sittenkin! Sanotaanhan Johanneksen evankeliumissa: “Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Me kohtamme Jeesuksessa Kristuksessa Jumalan ja hänen kirkkautensa kätkettynä mutta todellisena. Emme kuitenkaan välttämättä näe Jeesusta sellaisena kuin hän on, sillä synti estää meitä näkemästä hänestä säteilevää Jumalan armoa ja totuutta. Niinpä on tapana puhua synnin sumusta, joka peittää meiltä Jeesuksen.
Pilvi on Jumalan käytössä, synnin sumu nousee ihmisen omasta pahasta sydämestä. Jumala voi joskus viedä meidätkin ikään kuin vuorelle, ja silloin me saamme pilven suojassa vähäisen aavistuksen siitä, mitä on hänen kirkkautensa. Jumala kohtaa meidät kuitenkin ennen kaikkea siellä, missä me olemme eli maan päällä, alhaalla laaksossa. Juuri sinne Jumala kerran syntyi yhdeksi meistä, ja juuri siellä, arkisen elämämme keskellä ja synnin keskellä, Kristus tänäänkin kutsuu meitä yhteyteensä. “Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois. Hän ei ketään luotansa sulje eikä karkota yhtään pois.” (Sininen laulukirja 54:1) Mutta karkotammeko me hänet ja näemmekö me, kuka hän on? Synti on traaginen asia, mutta kaikkein traagisinta synnissä on se, että se estää sumun tavoin meitä näkemästä ainoaa Auttajaamme.
Traagista on jo sekin, että synnin levittämän sumun takia me emme ymmärrä, mistä synnissä on kysymys ja mitä se saa aikaan. Syntiinlankeemuksen sijasta pitäisi oikeastaan puhua syntiin nousemisesta. Onhan synti sitä, että ihminen haluaa nousta Jumalan luo ja tulla itse jumalaksi. Saatana sai ensimmäiset ihmiset vastustamaan Jumalaa lupaamalla, että ja “heistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että he tietävät kaiken”. (1. Moos. 3:5) Lupaus osoittautui valheeksi. Sen sijaan synti liimautui ensimmäisiin ihmisiin ja kaikkiin heidän jälkeläisiinsä. Synti saa jatkuvasti uusia muotoja, mutta viime kädessä kaikki syntimme ovat perussyntimme eli itsekeskeisyytemme ja epäuskomme ilmauksia. Perussyntisyytemme takia liitämme synteihimme valheellisia lupauksia ja uskomme synnin sumun sokaisemina sitkeästi ja aina uudelleen, että ne toteutuvat. Mutta yksikään synti ei täytä lupauksiaan. Synti lupaa elämää, mutta tuo mukanaan kuoleman.
Kaikkein salakavalammin ja sakeimmin synnin sumu peittää hengellisen elämän synnit, jotka verhoamme hurskauden valepukuun. Syntiin nouseminen on kaikkia syntejä mutta aivan erityisesti hengellisiä syntejä kuvaava ilmaisu. Hengellisissä synneissä on kysymys omavanhurskaudesta, joka ilmenee pyrkimyksenä ansaita jotain Jumalalta ja kelvata hänelle omien tekojen perusteella. Omavanhurskas tekee lahjoista ansion. Niinpä esimerkiksi henkilö, jolla on ollut erityinen hengellinen kokemus, voi alkaa pitää sitä merkkinä siitä, että hän ei ole samassa asemassa Jumala edessä kuin muut syntiset. Joku voi mennä jopa niin pitkälle, että hän ei edes pidä itseään enää syntisenä.
Jokainen aito hengellinen kokemus on kuitenkin aina Kristus-kokemus ja armon kokemus. Aito hengellinen kokemus tekee Kristuksen suuremmaksi ja oman minän pienemmäksi. Jumalan antamasta hengellisestä kokemuksesta jää jäljelle oman arvottomuuden ja ansiottomuuden tunto. Aikaa myöten voi kyllä käydä niin, että Jumalan lahjoittamista kokemuksistakin tehdään epäjumala. Tällöin ollaan hengellisen kuoleman tiellä, sillä mikään kokemus ei anna elämää, vaan ainoastaan Kristus antaa.
Miettikäämme opetuslasten kokemusta kirkastusvuorella. Opetuslasten kokemukseen liittyy monta seikkaa, jotka osoittavat heidän asemansa Jumalan edessä ja keskittävät heidän huomionsa Kristukseen.
Ensinnäkin suuren pelon valtaan joutuminen riisuu opetuslapset vääristä kuvitelmista. Toiseksi kokemus jättää jälkeensä Jumalan pyhyyden tunnon, eivätkä opetuslapset kerro siitä kenellekään kuin vasta paljon myöhemmin. Kolmanneksi opetuslasten täytyy palata vuorelta heti keskelle synnin todellisuutta alhaalle laaksoon, missä pahat henget kiusaavat ihmisiä, kuten päivän evankeliumi seuraavissa jakeissa kerrotaan. Neljänneksi Mooses ja Elia keskustelevat Jeesuksen kanssa hänen poismenostaan eli kirkastusvuoren tapahtumatkin liittyvät läheisesti Jeesuksen ristin kuolemaan ja ylösnousemukseen. Viidenneksi Jumala nimenomaan suuntaa opetuslasten huomion Jeesukseen, kun Hän sanoo: “Tämä on minun rakas Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Kuudenneksi opetuslapset näkevät äänen kultuaan yksin Jeesuksen, mikä kertoo siitä, että Jeesus yksin riittää, ja hänessä on kaikki.
Kolmen opetuslapsen kokemus oli vain heidän kokemuksensa. Myös meidän itse kunkin kokemukset ovat omia kokemuksiamme. Koska usko Kristukseen ei ole vain päähän tallennettua tietoa vaan elävää todellisuutta, siihen liittyy aina kokemuksia, mutta kokemukset ovat erilaisia. Kukaan ei voi asettaa omia kokemuksiaan muille jonkinlaiseksi mittapuuksi. Jotain samaa Kristukseen uskovien kokemuksissa silti on.
Kristityn elämän perustapahtumat, synnin paljastuminen ja Kristuksen kirkastuminen, koetaan väistämättä samantapaisesti. Me kauhistumme, kun Jumalan Henki poistaa sumuverhon syntiemme päältä, ja näemme syntimme ja syntisyytemme ja asemamme Pyhän Jumalan edessä. Meille ei ehkä käy niin, että emme voi muuta kuin heittäytyä maahan suuren pelon vallassa kuten opetuslapset aikoinaan, mutta koemme joka tapauksessa tilanteemme toivottomaksi ja tuomion alaisuus ahdistaa meitä. Vastaavasti me iloitsemme ja riemuitsemme – kukin omalla tavallaan –, kun Jumalan Henki ottaa pois sumuverhon, joka estää näkemästä Kristuksen. Kukapa ei iloitsisi, kun hän näkee, kuinka paljon Kristus on häntä rakastanut! Kukapa ei iloitsisi, kun hän näkee, että hänen syntinsä on sovitettu ja anteeksiannettu, eikä häntä tuomita niiden tähden!
Jumala asuu “korkeudessa ja pyhyydessä, mutta myös murtuneiden ja nöyrien luona”. (Jes. 57:15) Rukoilkaamme sen tähden, että Jumalan Henki paljastaisi syntimme ja murtaisi kovan sydämemme ja saisimme nähdä Kristuksen. Ja jos emme voi tänään nähdä häntä tänään selvästi ja kirkkaasti, aikanaan se päivä varmasti koittaa, kunhan vain jäämme odottamaan ja jätämme itsemme hänen käsiinsä.
Aikanaan koittaa myös se päivä, jolloin ne, jotka ovat katselleet Kristusta, saavat nähdä Jumalan kirkkauden täydellisenä. Silloin Jumalan ei enää tarvitse verhoutua pilveen, silloin ei ole syntiä eikä synnin sumu peitä Kristuksen kasvoja.