Kirkastussunnuntai, Luuk. 9:28-36, Tomi Karttunen

Tomi Karttunen
Kangasala

Oli tullut aika Jeesuksen kutsumien lähimpien oppilaiden ja myös laajemman seuraajapiirin vähitellen itsenäistyä Mestaristaan. Nopeaa ja kivutonta ei omilla jaloillaan seisominen ollut. Olihan lähelle tulleen Jumalan valtakunnan ja hyvän uutisen asialla olemisessa kyse suurimmasta mullistuksesta sitten maailman luomisen ja syntiinlankeemuksen ja ihmisistähän oli kyse, vaikka tuleva tehtävä oli ja on jumalallinen. Perusjännite jumalallisen ja inhimillisen välillä on yhä edelleen pahennusta herättävä ja hullutuksena pidettävä asia. Siinä on kyse ristin ja armon todellisuudesta, jota ihminen ei luonnostaan ota vastaan. Ihminen ymmärtää kyllä sen, että voimakas, taitava ja viisas ymmärtää asioita ja saa paljon aikaan, että menestyjiä ihaillaan ja kadehditaan ja että ensimmäiset sijat ja parhaat paikat ovat tavoiteltavia – silloin kun on kyse siitä, mitä ihmiset yleensä pitävät tavoittelemisen arvoisena ja ihailtavana.

Sitä ihminen ei sen sijaan niin hevillä ymmärrä, että luotaantyöntävinä ja halveksittuina ihmisinä pidettyjä pidetään hyvänä, että heille annetaan anteeksi ja heihin luotetaan. Pikemminkin epäillään heidän ja auttajien motiiveja ja ollaan tietävinään, että tässä käy vielä huonosti. Ei pidäkään olla sinisilmäinen eikä hyväksyä kaikkea, mutta arvo tulee antaa jokaiselle ja jokainen on myös ansainnut tilaisuuden parantaa tapansa ja jättää selvitetyn entisen taakseen, niin että sitä ei enää jatkuvasti muistella ja esitetä toista ihmistä vastaan, jos ei ole perusteltua syytä menetellä toisin. Nykyaika elää paljolti mielikuvien varassa, joita on vaikea muuttaa, koska syvällistä ja rehellistä tietoa ja pohdiskelua on niukalti tarjolla ja sitä otetaan ehkä vielä niukemmin vastaan. Pintajulkisuuden lyötyä leiman ei syvempänä olevaa totuutta enää ehkä jaksetakaan ottaa selville. Poikkeuksia tietysti on – ja jotkut ammentavat nykyisin pisteitä sellaisestakin julkisuudesta, joka aiemmin olisi merkinnyt pysyvää polkemista maan lokaan. Joka tapauksessa, kun asiat on kerran selvitetty ja lyöty kättä päälle, piilee viisautta sananlaskussa ”sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”.

Toisaalta elokuvista, kirjallisuudesta, saduista ja kaikenmoisista tarinoista on tuttu motiivi, jossa ruma ankanpoikanen paljastuukin uljaaksi joutseneksi tai sammakko prinssiksi sekä yksinkertaisena pidetty menetteleekin viisaimmin. Kristillisessä kulttuuripiirissä näiden tarinoiden taustalla on selkeitä kristillisiä tarkoitusperiä. Taustalla on kuultavissa vaikkapa Jesajan kirjan sanat: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet. Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta…”.

Jumalan väkevyyden kätkeytymisen arjessa heikkouteen saivat tuta myös Jeesuksen oppilaat. Sebedeuksen pojat Johannes ja Jaakob, jotka Jeesus nimesi myös ”ukkosenjylinän pojiksi”, ovat päivän evankeliumissa nimellä ”kallio” eli Pietari kutsutun Simonin ohella apostoleiden ydinjoukkona Jeesuksen mukana kirkastusvuorella. Oppilaiden nimet – ”ukkosenjylinän pojat” ja ”kallio” – ovat kaikki varsin mahtavia ja näyttävät ennakoivan menestyksellistä tointa Mestarin ja Jumalan valtakunnan lähettiläänä maailman ääriin asti. Kaikkeuden luonut voima, viisaus ja kirkkaus olivatkin heidän takanaan, mutta samalla juuri tuo kärkikolmikko sai raskaimmin myös opetella evankeliumin kätkeytyvän ristin pimeyteen ja että evankeliumia ei viedä eteenpäin väellä ja voimalla vaan Jumalan aikaa odottaen ja hänen tehtäväänsä osaa ottaen ansiottomana palvelijana.

Hyvän uutisen eteenpäin meneminen ei siis viime kädessä perustu kaunopuheisuuteen, inhimilliseen viisauteen, rikkauksiin ja vallankäyttöön vaan armoon, joka tulee täydeksi heikkoudessa. Kyse on nöyryydestä Jumalan edessä, joka johtaa rohkeuteen ihmisten edessä, mutta samalla se näkee jokaisessa ihmisessä lähimmäisen, jonka kuormia minut ja meidät on käsketty kantaa ja jakaa. Kyse ei ole voittamisesta itselle vaan Kristukselle, saman armon jakamista kuin mistä itse elämme. Tarvittiin yhtäältä kirkastusvuorikokemuksia eli hyvää ja turvallista oloa siitä, että ollaan Jumalan asialla ja hänen lupauksensa todellakin täyttyvät tässä ja nyt, tässä miehessä Jeesus Nasaretilaisessa. Takuumiehinä ovat vanhan liiton suurimmat hengelliset auktoriteetit Mooses ja Elia ja mikä kaikkein ihmeellisintä: pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!”. Tarvittiin toisaalta pilvi ja ilmestyksen katoaminen, jotta yksin Jeesus Kristus tulisi näkyviin tässä todellisuudessa elävien ihmisten Herrana.

Kristilliset mystikot ovat halunneet toppuutella ihmisten liiallista, inhimillistä intoa jumalallisten salaisuuksien pilkkojina ja pinoon laittajina. He ovat korostaneet meidän kristittyinä vielä matkaa tekevien, puutteellisten ja syntiin lankeavien, edessä olevan tuon tietämättömyyden pilven. Me emme voi ikään kuin suoraan tarttua Jumalaan, jonka kirkkautta me emme syntisinä ihmisinä kestä. Siksi kun yhtäältä korostamme Jumalan ilmoittaneen itsensä Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan Pojassa, Herran valitussa, meidän tulee muistaa se, että olemme kuulijan, kyselijän ja etsijän paikalla. Aina tulee ensin puhua Jumalalle, jotta voisi hänestä puhua jotakin. Rukous eli avoimuus Jumalan uutta luovalle läsnäololle sekä sitoutuminen hänen kertakaikkiseen ja ainutkertaiseen ilmoitukseensa Jeesuksessa Kristuksessa ja evankeliumin ilosanomassa kuuluvat yhteen, jotta konkreettinen todellisuus kohdattaisiin sanan valossa. Siksi jumalanpalveluksessakin Raamatun tekstit ja rukous edeltävät saarnaa ja koko messu huipentuu Kristuksen suureen salaisuuteen ehtoollisella.

Vanhan kirkon isätkin halusivat ilmaista kristillisen uskon ydinsisällön, sanoman kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen Pojastaan mahdollisimman raamatullisiin ilmauksin niin, että pääasia: kirkon elämän lähtökohdan muodostava sanoma Jumalasta Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä tulee teologisesti riittävän selvästi ilmaistuksi, mutta samalla jätetään salaisuudelle tilaa. Tärkeintä on varjella ajatusta Jumalasta armollisena Jumalana, kaiken hyvän antajana, suvereenina ja kaikkivaltiaana, pyhänä ja korkeana Herrana mutta samalla rakastavana Isänä, joka Pojassaan tuli todelliseksi ihmiseksi ja säilyi samalla tosi Jumalana. Tahdottiin ilmaista se, että Jumala otti meidät kokonaisvaltaisella tavalla omikseen Pojassaan, kun hän kärsi ihmisen tuskat omassa ruumiissaan ja otti omakseen koko ihmisyytemme: sielun, ruumiin ja hengen ja säilytti samalla ehjän yhteyden Jumalaan eli oli ilman syntiä. Näin mekin voimme armosta, emme omien hyvien tekojemme tähden vaan sulasta laupeudesta saada synnit anteeksi, niin että vaatimusten ja syntien pimeyden raskas kivi vierähtää pois ja rautakoura hellittää otteensa.

Kivisydämen tilalle voi tulla lihasydän, joka uskoo, toivoo ja rakastaa, kun siinä sykkii Kristuksen elämä: hänen puhdistava ja uuden elämän tuova sovintoverensä. Kristillinen elämä kumpuaa sen hyvyyden ja pelastuksen tuoksun hengittämisestä, jonka Vapahtaja lahjoittaa. Meidän elämämme kätkeytyy hänen elämäänsä meissä – lähempänä meitä kuin me itsekään olemme itseämme. Ainosyntyinen Poika tuli maailmaan osoittamaan sen, että Luoja ei ole hylännyt maailmaansa vaan kutsuu meitä edelleen elämään työtovereinaan aikamme ja että kerran ei kirkastusvuorelta enää lähetetä takaisin arkeen vaan Pietarin unelma ikuisesta majasta autuaiden maassa on todellisuutta. Ihmisen voimat, ajatukset, tunteet ja teot ovat epämääräisiä, hämäriä ja pettäviä, mutta Jumalan sana on lamppu, joka loistaa, valo, joka pitää pimeyden voimat kurissa. Pelastuksen perusta on itsemme ulkopuolella ja samalla se on meissä, koska kolmiyhteinen Jumalan rakkaus Kristuksessa yhdistää meidät häneen Pyhässä Hengessä. Omakohtaiseksi tämä pelastus tuli jo pyhässä kasteessamme tultuamme nimeltä kutsutuksi, ja sellaisena se meille joka päivä avautuu, kun saamme kompurointienkin jälkeen hänen avullaan nousta ja jatkaa keventynein mielin eteenpäin, kun hänen lähettämänsä ystävät ojentavat käden, kuulemme anteeksiannon sanan tai asiat vain hoituvat kuin omalla painollaan viestien siunauksen ja varjeluksen salattua läsnäoloa keskellä elämää.