Onpa hämärää, pitää saada lisää valoa. Kunpa tämä tuhruinen sää jo kirkastuisi! Onpa epäselvä ja himmeä kuva, pitäisi saada terävämpi ja kirkkaampi. Miten tästä sotkuisesta tilanteesta päästään ”selville vesille”? Mitä oikein tahdot sanoa, kun en saa selvää enkä käsitä? Koskahan tämä korona-aika päättyy ja elämä vakiintuu? Miksi, Jumala – kun kerran olet kaikkivaltias ja sanot rakastavasi meitä – et ilmesty voimassa ja tee meistäkin tuoreita, terveitä ja ehyitä? Virressä veisataan: ”Koska valaissee kointahtönen mua köyhää kerjääjää?… Kirkasta, Herra, itsesi nyt sydämelleni” (Virsi 361:1,3).
Kirkastusvuoren tapahtumiin asti ja vielä jonkin aikaa niiden jälkeenkin Jeesus eli niin sanotusti alennustilassa – ruumiissa, joka koki saman heikkouden ja kärsimyksen niin kuin vain ihminen voi. Jumalan kirkkaus on hänen pyhyyttään ja voimaansa. Vaikka Jeesus onkin Jumalan Poika – ihminen ja Jumala – vain välähdyksittäin hän osoitti jumalallista kirkkauttaan maan päällä: teki ihmetekoja, antoi syntejä anteeksi, opetti voimallisin sanoin. Mutta Kirkastusvuorella hänen näkyvä olemuksensa muuttui. Tässä on nähtävissä viittaus siihen kirkkauteen, joka täytti hänet ylösnousemuksen jälkeen. Kirkastettu ruumis, jossa ei ole mitään vajavuutta – eikä syntiäkään – on luvattu haudasta noustua myös kaikille Jeesukseen uskoville.
Kirkastusvuoren tapahtumien jälkeen ei siis vielä ollut pysyvän kirkkauden aika. Alas tähän kärsimyksen laaksoon ja kuoleman varjon maahan laskeutuivat niin Jeesus kuin nuo kolme opetuslastakin, palvelemaan ja kärsimään kärsivien kanssa – toki myös iloitsemaan Jumalan hyvyydestä. Itse asiassa Jeesuksen olikin pian astuttava ristin tielle.
Että Jeesuksen kirkastumisesta olisi voitu todistaa myös jälkipolville, mukana olivat Pietari, Jaakob ja Johannes. Mutta lisäksi Mooses ja Elia ilmestyivät keskustelemaan Jeesuksen kanssa. Luukas tarkentaa, miten myös nämä kaksi olivat läsnä taivaallisessa kirkkaudessa. Palautamme mieliin, miten Mooseksen kasvot saivat osansa tästä kirkkaudesta jo Siinain vuorella. Jeesuksen ja meidänkin taivaaseen astumisen ennusmerkkinä Elia otettiin, tämän vielä eläessä, Jumalan luo.
Mutta mistä he keskustelivat? Luukas täydentää: Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa. Siellä hänen jäähyväispuhettaan kuuntelevat opetuslapset ihmettelivät, mitä tämä poislähdöllään tarkoitti. Kreikankielisessä evankeliumissa käytetään sanaa ”ekshodos”, joka on sama, kuin tuo tutumpi ”eksodus”. Israelin kansan eksodus oli vapautus Egyptin orjuudesta ja lähtö matkalle kohti luvattua maata. Jeesuksen oma eksodus oli lähtö taivaan Isän kirkkauteen – pois tästä maailmasta, johon hän oli syntynyt ihmiseksi. Mutta näin tapahtui vasta sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt Isältä saamansa tehtävän, maailman syntien sovituksen ja kuoleman voittamisen. Meidän eksoduksemme on lähtö matkalle kohti kristittyjen luvattua maata, synnin ja kuoleman vallasta vapautettuina – sinne, missä Jeesus nyt on ja mistä hän tulee kerran, kunniassa ja kirkkaudessa, noutamaan uskovia.
Kohta Kirkastusvuoren tapahtumien jälkeen Jeesus puhuikin omasta kärsimisestään ja kuolemastaan. Hänen matkansa jatkui kohti Jerusalemia. Siellä hänet ristiinnaulittiin, mutta ajallaan hän nousi kuolleista ja astui ylös taivaaseen.
Juuri tähänhän Mooseksen laki viittasi, esikuvallisella tavalla. Tästähän myös Vanhan testamentin profeetat ennustivat. Jeesus on meidän ylipappimme, joka uhrasi itsensä, että meillä olisi pääsy kaikkein pyhimpään, taivaaseen. Niin sanotun seremonialain Jeesus täytti omalla kärsimisellään, kuolemallaan, ylösnousemisellaan ja taivaaseen astumisellaan. Kymmenen käskyn laki puolestaan velvoittaa meitä kristittyjä sellaisenaan. Me emme vain kykene sitä noudattamaan. Mutta Jeesus täytti lain meidän puolestamme, sovittamalla meidät Jumalan kanssa. Kuka ikinä turvaa häneen, saa syntinsä anteeksi, pääsee kerran taivaaseen ja nousee uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään jo nyt.
Moosesta voidaan siis hyvin perustein pitää Jumalan lain edustajana, samoin kuin Eliaa profeettojen.
Mutta inhimillisessä innossaan tuo siunattu Herran apostoli ehätti keskeyttämään. Yhdessä muiden opetuslasten kanssa Pietari pelkäsi Jumalan kirkkauden edessä, mutta samalla kuitenkin kaipasi paistatella sen äärellä. Majojen rakentaminen on kuva omasta yrittämisestä päästä Jumalan läsnäoloon.
Mutta turha oli työnsä. Täällä ajassa Jumala on salattu. Mutta hän antoi seurakunnalleen sanan, kasteen ja ehtoollisen. Kirkastusvuorella paikalle ilmestyi pilvi. Pilvi oli mukana myös kantamassa Jeesusta ylös taivaaseen. Pilvi on vettä, vaikkakin höyryn muodossa. Tässä on viittaus kasteeseen, jolla on voima kantaa meidätkin uskovina taivaaseen.
Kirkastusvuorella plvestä kuului lähes sama lausuma kuin Jeesuksen kasteen jälkeen. Se kuvastaa taivaan Isän ja hänen Poikansa keskinäistä rakkautta. Kaksikkoon voitaisiin liittää vielä Pyhä Henki. Jumala on rakkaus. Mutta tämä rakkaus ei jää vain Pyhän Kolminaisuuden sisäiseksi, vaan se kohdistuu ihmiskuntaan – siinä, kun Isä lähetti Poikansa maailman Vapahtajaksi, antamaan henkensä ristillä meidän puolestamme. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh.3:16). Ja niin kelpaamme Jumalalle yksin armosta, ilman omia ansioita, puhtaana lahjana, yksin uskon kautta, ilman omia tekoja, yksin Jeesuksen Kristuksen tähden.
Mutta erityisesti Jumala muistutti tässä Pietaria ja kumppaneita – ja muistuttaa myös meitä: emme voi rakentaa Jumalan läsnäolon majoja, tunteiden, kokemusten tai omien pyrkimysten varaan, olivatpa nämä miten voimakkaita tahansa. Meidän tulee perustaa uskomme ja elämämme sanan lupauksille. Niissä Jeesus itse on läsnä, puhuu meille, tahtoo löytää majansa sydämistämme ja hallita elämäämme. Ja missä Jeesus, siellä Kolmiyhteinen Jumala. ”Hänessä (Kristuksessa) asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol.2:9, KR38). ”Kuulkaa häntä!” (Mark.9:7).
Ja mitä sana todistaa: ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: – Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu” (1. Kor. 15:3-4).
Jeesuksen tie ylösnousemukseen ja Isän kirkkauteen kävi ristin – kärsimyksen ja kuoleman – kautta. Jeesus itsekin lausuu jäähyväisrukouksessaan: ”Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut” (Joh. 17:1). Inhimillisesti katsoen risti tosin edustaa vain häpeää, tuomiota, kärsimystä, kuolemaa – sanalla sanoen pimeyttä. Mutta siihen on kätkettynä ylösnousemuksen voima ja kirkkaus. Ristillä Kristus kirkastettiin. Tämän kirkkauden näkee usko.
Mitä sana rististä siis merkitsee meidän kohdallamme? Se johtaa meidät, katuvina syntisinä, ristin juurelle, pyytämään armahdusta. Tähän pyyntöön Jeesus vastaa aina myöntävästi: ”Ole turvallisella mielellä, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi” (Matt.9:2, KR38). Uskoen jäämme tämän lupauksen varaan. Uskon myötä tulemme osallisiksi Jumalan kirkkaudesta ja kerran pääsemme hänen luokseen, ikuiseen valoon.
Sinne matkalla, nousemme tnnustamaan kristilllisen uskomme: