Me ihmiset suunnistamme maailmassa pääasiassa näköaistin mukaan. Valossa tiedämme mihin olemme menossa ja voimme varautua ympärillämme ehkä oleviin vaaroihin. Pimeässä tämä kaikki on paljon vaikeampaa. Siksi valo kuvaa meille yleensä turvallisuutta ja ymmärrystä kun taas pimeys saa meidät ajattelemaan surua, pelkoa ja epävarmuutta.
Myös meidän elämässämme on hetkiä jotka tuntuvat ikään kuin muita valoisammilta. Hetkiä, jolloin tunnemme olevamme kotona, jolloin mielialaamme kuvaa Raamatun sana ”ei minulta mitään puutu”. Tällainen tapahtuma opetuslasten elämässä on tämän sunnuntain, kirkastussunnuntain, aiheena ja kuulimme siitä äsken evankeliumissa. Jeesus vei kolme opetuslastaan vuorelle, jossa nämä saivat nähdä hänen kirkkauttaan. Ilon ja onnen kokemuksista saamme voimaa elämään ja usein haluaisimme niiden kestävän kauemmin. Näinhän Pietarikin sanoi: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Hän olisi halunnut kirkastusvuorikokemuksen jatkuvan ikuisesti. Mutta se ei ollut mahdollista heille eikä myöskään meille. Mahtavampienkin onnen hetkien jälkeen tapahtuu paluu arkeen, keskelle erilaisia tehtäviä ja vaikeuksia.
Tämä maailma elää ajassa ja aika on uuden alkamista ja entisen loppumista. Päivä ja yö, kevät, kesä, syksy ja talvi vaihtuvat aikanaan. Samoin on myös ihmiselämässä: Sydämenlyönnit, sisään- ja uloshengitys, ilot, surut, menestys, epäonnistuminen, syntymä, lapsuus, nuoruus, aikuisuus, seurustelu, avioliitto, lasten saaminen ja kasvattaminen, vanhuus ja kuolema. Kaikki tällainen muutos ja vaihtelu kuuluu elämään. Erityisen selvästi huomaamme ajan kulun tänään. Te, näiden tänään konfirmoitavien nuorten vanhemmat, kummit ja muut läheiset muistatte varmasti hyvin heidän kastetilaisuutensa. Paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tässä jumalanpalveluksessa he tunnustavat yhdessä seurakunnan kanssa sen uskon joka lausuttiin myös silloin kun heidät kastettiin. Rukoilemme heidän puolestaan ja siunaamme heidät elämän matkalle tästä eteenpäin. Pian he ovat aikuisia ja tekevät itse oman elämänsä ratkaisut, hyvät tai huonot, viisaat tai typerät. Kuitenkin he tarvitsevat ja kaipaavat edelleen myös vanhempiensa rakkautta ja neuvoja.
Myös rippikoululeiri oli erityistä aikaa arjen ulkopuolella. Monet löysivät uusia ystäviä. Mieleen jäivät myös varmasti lämmin sää, saunominen, uinti ja hyvä ruoka. Tunneilla ja raamattupiireissä tutkisteltiin evankeliumin sanomaa, opetusta armosta ja anteeksiantamuksesta, Kristuksen sovitustyöstä ja kuoleman voittamisesta. Leirillä käsiteltiin myös ihmiselämän jokapäiväisiä kysymyksiä. Rippikoululaiset saivat pohtia ohjeita vanhempien kunnioittamiseen ja toisaalta vanhemmille lapsen kasvattamiseen pitäen mielessä Jeesuksen ohjeen ”minkä te tahdotte ihmisten tekevän teille tehkää te myös samoin heille”. Yhdessä käytiin läpi myös rukousaiheita joita on käytetty myös tämän jumalanpalveluksen esirukouksessa.
Tätä rippikoululeiriä — kuten muitakaan elämän erityisiä hetkiä — ei pitäisi ajatella niinkään tapahtumana joskus menneisyydessä joka jää taakse ja jota voi vain nostalgisesti muistella. Ennemminkin sitä tulisi ajatella askeleena eteenpäin tällä maallisella vaelluksella. Elämän tapahtumat jäävät kaikki aikanaan menneisyyteen, mutta se mitä niistä opimme ja se mitä ne meille merkitsevät, sem säilyy ja antaa voimaa tulevaan. Siksi mekin saamme jättää itsemme, toinen toisemme ja tässä tilaisuudessa erityisesti nämä konfirmoitavat nuoret taivaalliseen Isän rakkauden varaan, Jeesuksen Kristuksen armon suojaan ja Pyhän Hengen voimaan ja johdatukseen.