Kynttilänpäivä, Jh. 12: 35 – 36, Esko Väyrynen

”Vielä vähän aikaa valkeus on eidän keskellänne”, se on: ristinkuolemaan on vielä vähän aikaa eli Jeesus on vielä vähän aikaa teidän keskuudessanne. ”Älkää paaduttako sydämiänne, jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä”, Hebr. 3:8.
Ihmiskunta itse raivasi valkeuden keskuudestaan ristiinnaulitsemalla Jeesuksen. Mutta ihmiskunta ei saanut valkeutta pois maailmasta. Meille loistaa nyt valkeus ristiltä.
Teksti kehoittaa: Uskokaa valkeuteen. Meidän synnin sokaisemien kirkkaus on risti. Meidän syyllisyytemme poistaja on syyttömänä ristillä kärsinyt Jumalan Poika. Ristillä tapetusta Jeesuksesta tuli ylösnoussut Elämän Herra, kuoleman kukistanut Kristus.
Silloin kun me Pyhän Hengen kirkastamina saamme sen valon, että lakkaamme tavoittelemasta omia tekoja, omia ansioita Jumalalle esitettäviksi, silloin me olemme päässeet pimeydestä valkeuteen. Ainoa valkeutemme on heittäytyä uhkarohkeasti Kristuksen lunastustyön varaan. Se sisältää tunnustuksen: Herra, olen TÄYSIN, aivan täysin kelvoton ja arvoton kaikkeen siihen hyvyyteen, mitä iankaikkinen elämä sisältää. Mutta minulla ei ole muuta keinoa kuin turvata Poikasi lunastustyöhön.
Niin kauan kuin meille tuon tapainen tunnustus on vaikea ja ylivoimainen, niin kauan me olemme epäuskon vallassa. Me vaellamme pimeydessä. Itse asiassa on niin, että silloin kun me tunnemme itsemme todella kelvottomiksi ja mahdottomiksi Jumalalle, silloin valkeus on meitä lähellä. Silloin me olemme tyhjentymässä omahyväisyydestä ja omista ansioista. Silloin Jumala pääsee lahjoittamaan, niinkuin virrentekijä sanoisi, vuodattamaan meille taivaan lahjana uskon rohkeuden langeta syntisenä Pyhän Jumalan armahtavaan syliin. Apostoli Paavali sanoo: ”Sillä JUMALA, joka sanoi: loistakoon valkeus pimeydestä, ON SE, JOKA LOISTI SYDÄMIIMME, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa” 2. Kor. 4:6.
Ystävät! Silloin, kun me uskallamme oman viheliäisyytemme tunnosta huolimatta turvata Vapahtajaamme, itse Jumala valaisee sydämemme. Sama kirkkaus, joka loistaa Kristuksen kasvoista, on silloin täyttänyt sydämemme. Me saamme jälleen virsirunoilijaan yhtyen huudahtaa: Enkö Herraa Jumalaani riemumielin kiittäisi!