Elli luki meille juuri eräästä vanhasta miehestä. Juttelimme näiden lasten kanssa hetki sitten siitä, mitä sanasta ”vanha mies” tulee mieleen.
Noona 7 v: sellainen, joka kävelee huonosti
Matleena 8 v (koulussa oli ollut juuri uskontotunnilla Nooa-kertomus): Nooa, joulupukki
Tinka 9 v: sillä on parta ja ryppyjä naamassa
Viola 9 v: tarvitsee kävelykeppiä
Raamatussakin on monia koskettavia kertomuksia vanhoista miehistä ja vanhoista naisista.
Tänään vuorossa on vanha mies, jonka nimenkin tiedämme: Simeon.
Kovin paljon emme tästä Simeonista tiedä: hän oli jo vanha, luultavasti leskimies, kävi mielellään kirkossa. Hän suhtautui valoisasti tulevaisuuteen: jotakin hyvää ehkä voisi olla vielä odotettavissa.
Ja niin sitten kävikin. Jälleen kerran hän oli lähdössä kirkolle; se oli hänen tapansa torjua yksinäisyyttä ja masennusta. Kirkossa hän koki, että vähentyneistä voimistaan huolimatta hän oli tarpeellinen.
Niin hän koki ja niin hän myös toimi: ovelle ilmestyy nuoripari, arkana he astelevat kirkkoon. Pikkuvauvansa sylissä. Halusivat siunausta pikkupojalleen ja koko uudelle elämäntilanteelleen. Ja mitä teki tuo vanha mies, jonka elämän vuosikierrot olivat tehneet viisaaksi, herkäksikin: hän kiirehtää ovea kohti ja toivottaa tuon nuoren perheen tervetulleeksi. Ottaa pikkuvauvan syliinsä ja saa nuoret vanhemmat hämilleen. Tuo Simeon huomasi heidät, ujot ja hämmentyneet vanhemmat ja tervehti sydämellisesti heitä. Simeon näki myös tulevaisuuteen; näki kauemmas, syvemmälle ja sanoitti jotakin Jumalan suuresta suunnitelmasta. Loi luottamusta.
Miksi tätä Simeonin kertomusta yhä uudelleen kerrotaan, täällä Suomessa ja kirkoissa ympäri maailman?
Siksikö, että näkisimme sen voiman, mitä vanhat ihmiset voivat meille tuoda? He, jotka voivat toivottaa tervetulleeksi keskuuteemme nuoria perheitä, mutta myös kaikenlaisia ihmisiä, elämänsä saranakohtien pelästyttämiä?
Te, meitä vanhemmat miehet ja naiset, te voitte tuoda keskuuteemme luottamusta siihen, että monenlaisista tilanteista voi selvitä. Te voitte valaa rohkeutta, sillä teillä on kokemusta siitä, että oman äänensä ja omien arvojensa puolesta kannattaa kamppailla. Teillä on selviytymistarinoita kerrottavana ja niitä me nyt tarvitsemme.
Ehkä siksikin muistamme Simeonin, että kiitävän hetken verran tämä vanha mies sai olla Jumalan media; hän välitti viestiä Jumalasta – niin kuin usein ihmiset tänäänkin tekevät. Tervetuloa – se on Jumalan ydinviesti! Jumala huomaa hänet ja heidät, jotka arkoina pälyilevät oven suussa tai särmin takana. Hän näkee meissä jokaisessa jotakin arvokasta.
Muisteltaisiinko hetkinen? Onko Sinun mielessäsi joku ihminen, joka toimi kuin Simeon: toivotti tervetulleeksi, loi luottamusta? Ehkä kuiskaat hiljaisen kiitosrukouksen hänestä?
Tällä taideteoksella on meille asiaa. Se kutsuu meitä yksinäisyydestä yhteyteen. Mykkyydestä vuorovaikutukseen. Anna on isoäiti, Maria äsken äidiksi tullut nainen, Jeesus pikkupoika. Kolme sukupolvea. Annan ja Marian välissä on myös naisten sukupolvien kipupisteitä: Annan kerrotaan pitkään tuskailleen lapsettomuuttaan ja tyttärensä Maria taas tuli raskaaksi yllättäen ja hyvin nuorena. Tällaistenkin tunnemyrskyjen keskellä Jumala on läsnä.
Siksikö tätäkin yhä kerrotaan, että muistaisimme sukupolvien ketjun merkityksen. Pieni lapsi riuhtoo vähän kättään irti äitinsä kädestä ja Maria katsoo omaan äitiinsä, pyytääkö neuvoa vai pelkääkö moitetta?
Olisiko tämän kuvan viesti meille ”kädenojentamisen kutsu yli sukupolvien”.
Kaikilla meistä ei ole mahdollisuutta suvun yhteyteen eikä omien lastenlasten ketjuun. Mutta olisiko meistä kristityistä siihen, että jokaisella olisi joku kokemus lapsen ilosta ja vanhuksen viisaudesta? Auttaisimmeko toisiamme siinä?
Olisiko meidän kristittyjen tehtävä tehdä tilaa sille, että jokaisella meistä olisi joku, joka luo luottamusta, auttaa arjessa ja pitää yllä selviytymisen toivoa? Mitä tapahtuisi, jos me kaikki välittäisimme – edes vähän – toisistamme ja näkisimme toisemme tervetulleina – Jumalan siunaamina – kaikenlaisten itkujemme ja erilaisten unelmiemme keskellä; tervetulleina koko elämäntarinamme kanssa?
Tämän sunnuntain viesti on viesti siitä, että me eri-ikäiset tarvitsemme toisiamme. Viesti siitä, että me voimme ja saamme toivottaa toisemme tervetulleiksi juuri siihen elämänvaiheeseen, mitä nyt koemme. Koko oma elämänkirjomme; samoin myös sukuhistoriamme valot, varjot ja ne vaietut sivutkin mahtuvat Jumalan armon auringon alle.
Vanha Simeon muistuttaa meitä siitä, että Jumala tarvitsee joka päivä meitä erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä tulkikseen ja viestinviejikseen. Kertomaan siitä, että armon aurinko paistaa, kaikkeen ja kaikenlaisille.
Tänä sunnuntaina käynnistyy taas Yhteisvastuukeräys: se on yksi mahdollisuus toteuttaa Simeonin esimerkkiä. Lipaskerääjiä tarvitaan ja myös heitä, jotka kertovat tarinansa ja heitä, jotka ovat valmiita kuulemaan.
Tervetuloa, olet mukana, me olemme yhdessä mukana!