Jumalanpalveluksen alussa lausumamme tuttu synnintunnustus päättyy sanoihin: “… että saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti.” Taivaassa on lukemattomia käsittämättömän suuria ilon aiheita, mutta suurin ilo on Jumalan näkeminen, hänen kasvojensa eli kirkkautensa ja syvimmän olemuksensa katseleminen. Näin on kristillisessä kirkossa aina opetettu ja uskottu.
Ilmestyskirjan lopussa kuvataan taivaan iloa seuraavasti: “Mikään ei ole enää kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa ja heidän otsissaan on hänen nimensä.” (Ilm. 22: 3,4). Kadotuksesta taas sanotaan toisessa tessalonikalaiskirjeessä vanhan käännöksen mukaan: “Heitä kohtaa silloin rangaistukseksi iankaikkinen kadotus Herran kasvoista ja hänen voimansa kirkkaudesta.” (2. Tess. 1:9) Taivaan ilon vastakohtana kadotuksen suurin kipu ja puute aiheutuu siitä, että ei nähdä Jumalan kasvoja, vaikka kadotetut eivät tätä itse ymmärrä tai tunnusta. Kadotus on juuri sitä, että ei saada katsella Jumalan kasvoja.
Jumala on salattu Jumala, käsittämätön ja tutkimaton. Hänen olemuksensa on yhtä aikaa kauhistuttava ja ihastuttava. Jumalan pyhyys ja kirkkaus kauhistuttaa ja pelottaa ihmistä, mutta samalla Jumalan olemus vetää ihmistä puoleensa. Jumalan kasvoissa yhdistyvät pyhyys ja rakkaus ihmeellisellä tavalla toisiinsa. Kumpaakaan ei ole ilman toista. Taivaassa tämä nähdään ja ymmärretään. Siksi siellä uskalletaan katsella Jumalan pyhiä kasvoja luottavaisesti ja turvallisin mielin.
Jumalan rakkaus ja pyhyys ovat erottamattomat, mutta Raamatussa sanotaan Jumalasta, että hän on nimenomaan rakkaus. Taivaassa Jumalan pyhyys nähdään hänen rakkautensa läpi. Jotka saavat katsella Jumalan kasvoja taivaassa, näkevät kasvot, jotka ilmaisevat pelkkää rakkautta. Jumalan kasvot kertovat käsittämättömästä rakkaudesta, eikä mistään yleistä ja persoonattomasta rakkaudesta vaan Jumalan henkilökohtaisesta rakkaudesta jokaista luomaansa ihmislasta kohtaan. Rakkaus tekee Jumalan kasvot sellaisiksi, että armosta taivaaseen päässeet eivät koskaan kyllästy katselemaan Jumalan kasvoja vaan haluavat katsella niitä aina ja ikuisesti ja saavat niiden katselemista aina ihmeellistä iloa. Samalla iloitaan myös Jumalan pyhyydestä ja kunnioitetaan häntä.
Näin me voimme sanoa sen perusteella, mitä Raamattu meille opettaa, mutta me emme voi vielä alkuunkaan käsittää vaan ainoastaan aavistella, millaista Jumalan kasvojen katseleminen on. Emme ole vielä taivaassa. Elämme uskossa emmekä näkemisessä. Katselemme nyt ikään kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, kuten Paavali sanoo, ja vasta taivaassa kasvoista kasvoihin.
On olemassa jotain sellaista, minkä tähden emme voi vielä nähdä Jumalan kasvoja. Tämä Jumalan kasvojen katselemisen este on tietysti synti. Synnin tähden eli huonon omantunnon tähden ihminen pakenee luonnostaan Jumalan kasvoja. Omatunto todistaa meidät syyllisiksi, ja siksi me emme tahdo emmekä uskalla kohdata Jumalaa kasvoista kasvoihin vaan pakenemme hänen pyhyyttään ja kirkkauttaan. Raamattu puhuu tästä paljon. Syntiinlankeemuskertomuksen mukaan “mies vaimoineen lymysi Herran Jumalan kasvojen edestä paratiisin puiden sekaan” syntiinlankeemuksen jälkeen. (1. Moos. 3:8) Kainista sanotaan, että tapettuaan veljensä Abelin “hän lähti pois Herran kasvojen edestä ja asettui Nodin maahan, Eedenin itäpuolelle.” (1. Moos. 4:16) Sana “nod” merkitsee pakolaisuutta. Profeetta Joonasta todetaan, että hän nousi laivaan “paetaksensa Herran kasvojen edestä”. (Joona 1:3)
Jumala kätkee ja hänen täytyy kätkeä meiltä kirkkautensa tässä ajassa, ja saamme katsella hänen kasvojaan korkeintaan vain ikään kuin kuvastimesta tai voimme nähdä hänet vain ikään kuin selkäpuolelta. Päivän evankeliumissa sanotaan, että kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa, mutta Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan siitä, kuinka Mooses halusi silti nähdä Jumalan kasvot. Silloin Jumala vastasi hänelle: “Sinä et voi nähdä kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka minut näkee, ei jää eloon. … Näetkö tämän paikan vieressäni? Asetu tämän kallion luo. Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Siten minä otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei saa kukaan nähdä.” (2. Moos. 33: 20–23)
Emme tiedä, mitä Mooses näki, mutta Jumala menettelee meidänkin kohdallamme samoin kuin Mooseksen kohdalla. Jumala salaa suuruutensa, pyhyytensä ja kirkkautensa ja kätkeytyy vastakohtaansa eli heikkouteen ja avuttomuuteen ja jopa syntiin ja kuolemaan, jotta me voisimme nähdä hänet – ikään kuin selkäpuolelta mutta kuitenkin todellisesti. Tämä on Jumalan suurta armoa, sillä me emme voi kohdata Jumalaa ja nähdä häntä missään muualla kuin siellä, missä todellisuudessa olemme: alhaalla, heikkoudessa, synnissä.
Me haluaisimme kuitenkin kohdata Jumalan muulla tavoin. Ihmisluonto on merkillinen: Toisaalta me pakenemme Jumalaa, mutta toisaalta me silti kuvittelemme voivamme nousta hänen luokseen ja voivamme kohdata hänet kirkkaudessaan. Siksi Jumalan täytyy särkeä meidät, nöyryyttää meitä, viedä meidät alas heikkouteen, syntiin ja kuolemaan, sinne missä me jo todellisuudessa olemme ja missä myös Jumala on armossaan ja missä hän haluaa armossaan kohdata meidät.
Jumala on Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa siellä, missä me olemme. Kynttilänpäivä päättää kirkkovuodessa lopullisesti joulunajan. Kerran Jumala syntyi yhdeksi meistä, pieneksi ja avuttomaksi lapseksi, ja salasi kirkkautensa. Samalla Jumala kuitenkin myös ilmoitti itsensä ja ilmaisi kirkkautensa. Sanotaanhan päivän evankeliumissa: “Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” Kaikki eivät tosin nähneet seimen lapsesta säteilevää Jumalan kirkkautta.
Kynttilänpäivän jälkeen aletaan kirkkovuodessa seurata Jeesuksen vaellusta kohti ristiä. Ristillä Jumala kätkeytyi täydellisesti ja ymmärryksemme ylittävällä tavalla vastakohtaansa ja asettui kaikkein alimmaiseksi. Hän kätkeytyi heikkouteen ja avuttomuuteen, kun hän nöyryytti itsensä ja alistui pilkattavaksi. Hän kätkeytyi myös kuolemaan ja kärsi ihmisen kuoleman. Ja hän kätkeytyi myös syntiin. Toisessa korinttilaiskirjeessä sanotaan: “ Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2. Kor. 5:21) Jeesuksesta tuli ristillä Taivaallisen Isänsä silmissä suurin syntinen tai vielä enemmän: ainoa syntinen.
Ristillä Jumala kätkeytyy mutta ilmaisee samalla syvimmin kirkkautensa ja ilmoittaa itsensä. Ristillä paljastuu Jumalan pyhyys, ja synti saa järkyttävän tuomionsa. Jumalan tuomio kohdistuu kuitenkin häneen itseensä, hän ottaa itse tuomion kannettavakseen. Kuka tämän näkee? Vain se, jolle on paljastunut, mitä synti on, ja joka joutuu tunnustamaan, että juuri hän on syntiensä takia syyllinen Jumalan Pojan kuolemaan. Jeesuksen risti riisuu meidät omista kuvitelmistamme ja puolusteluistamme ja paljastaa syvemmin kuin mikään muu syntimme ja kadotetun tilamme Jumalasta eroon joutuneina ihmisinä. Siksi risti herättää pahennusta ja sitä vastustetaan.
Mutta Jeesuksen risti myös rohkaisee, lohduttaa ja antaa toivon. Ristin valossa syntinen voi nähdä kaiken uusin silmin. Syntinen ihminen ei voi katsella pyhän Jumalan kasvoja, ja siksi Jumalan rakkauskin on ihmiseltä peitossa, mutta ristillä voidaan nähdä Jumalan pyhyys hänen rakkautensa läpi. Taivaassakin saadaan katsella Jumalan pyhiä kasvoja vain Kristuksen ja hänen ristinkuolemansa tähden.
“Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet”, sanotaan päivän evankeliumissa. Jeesus on opettanut meidät tuntemaan Jumalan, Taivaallisen Isämme. Jeesuksen risti todistaa siitä, että Jumalan on rakkaus, rakas Isämme, jonka kaikkien hänen tekojen vaikuttimena on pelkästään ehdoton ja itsensä antava rakkaus. Ristillä nähdään, että Jumala uhraa rakkaudessaan itsensä, kun hän haluaa armahtaa meidät. Vaikka tuomiokin on ristillä läsnä, Jeesuksen rakastavat ja kaiken anteeksiantavat kasvot todistavat, että tuomio ei kohdistu meihin. Ristillä Jumalan rakkaus saa kasvot, joita syntinen rohkenee katsella ja joita armahdettu syntinen ei koskaan väsy katselemasta.