Yhteiskuntatieteellisissä oppikirjoissa esitettiin muutama vuosikymmen sitten, että jotkut alkuperäiskansat elävät jonkinlaisessa paratiisissa. Tutkimusten sanottiin osoittaneen, että väkivalta, rikollisuus ja sodankäynti ovat niiden keskuudessa tuntemattomia asioita. Tällaiset väitteet ovat kuitenkin osoittautuneet perusteettomiksi. Ihmiset ovat käyneet sotia aina ja kaikkialla, eivätkä alkuperäiskulttuurit ole olleet rauhanomaisia vaan raakoja ja väkivaltaisia.
Idyllisten kuvausten taustalla oli oletus, että mitään kaikille ihmisille yhteisiä käyttäytymistaipumuksia ei ole olemassa, vaan erilaiset kulttuurit määräävät, miten ihmiset käyttäytyvät. Paratiisinomaisten kulttuurien myyttiä kritisoitaessa on puolestaan korostettu biologisten tekijöiden merkitystä. Apinoidenkin on todettu käyvän verisiä reviirisotia naapurilaumojen kanssa, ja on katsottu, että ihmisten yhteinen biologinen alkuperä saa heidät käyttäytymään väkivaltaisesti erilaisissa kulttuureissa.
Kristittynä ajattelemme, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kulttuurista riippumatta, mutta väkivaltainen käyttäytyminen ei ole mikään evoluution sanelema välttämättömyys. Väkivalta ja kaikenlainen pahuus on synnin seurausta. Synti on piintynyt meihin, emmekä me pääse siitä eroon, mutta olemme silti vastuussa teoistamme. Biologisten luonnonlakien yhteydessä ei voi puhua syyllisyydestä, mutta synti ja syyllisyys liittyvät erottamattomasti toisiinsa.
Jeesukseen Kristukseen uskovina ajattelemme myös, että Kristus on maailman valo. (Joh. 8:12) Luotamme siihen, että Kristus on jokaisen häneen uskovan valo, kristillisen seurakunnan valo ja koko maailman valo. Kristus valaisee maailman valona myös koko inhimillistä kulttuuria. Mitä enemmän Kristus-valo saa valaista jotain yhteiskuntaa ja kulttuuria, sitä paremmin Jumalan alkuperäinen luomistyö toteutuu sen piirissä. Se, että yhä uudet ihmiset uskovat todelliseen valoon ja elävät “valon lapsina”, pitää syntiä kurissa ja edistää kaikenlaista hyvää. Myös sillä on myönteisiä vaikutuksia, että yhteiskunnassa arvostetaan kristinuskon opetuksia ja annetaan kristilliselle kirkolle hyvät toimintaedellytykset.
Muiden kristillisten kirkkokuntien edustajat puhuvat yleensä rohkeammin kuin me luterilaiset kristinuskon vaikutuksesta kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Vaikka varovaisuuteen on omat perustellut syynsä, olemme ehkä joskus turhan varovaisia. Ovathan kristinuskon myönteiset vaikutukset olleet ja ovat vieläkin aivan ilmeisiä. Tämän osoittavat vaikkapa seuraavat esimerkit: Kristillinen ihmiskuva on antanut ihmisarvolle ja kaikkien ihmisten tasa-arvolle ehdottoman ja selvän perustan, koska jokainen ihminen on Jumalan kuva ja Kristuksen lunastama. Nykyaikaisen luonnontieteen syntyyn on puolestaan vaikuttanut ratkaisevasti se, että kristityt tiedemiehet uskoivat Jumalan luoneen säännönmukaisen maailman, jota voidaan tutkia. Vielä voidaan todeta, että Kristinuskon nimissä on periaatteessa mahdotonta harjoittaa minkäänlaista väkivaltaa.
Käytännössä kristinuskon nimissä on kyllä tehty pahaa ja toimittu väkivaltaisesti – niin nurinkuriselta kuin tämä tuntuukin. Syntisen ihmisen käsissä kristillisestä uskostakin tulee aate, jota hän käyttää omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Juuri tämän vuoksi luterilaisessa kirkossa on oltu varovaisia ja korostettu sitä, että hengellisiä ja maallisia asioita ei saa sekoittaa keskenään. Kaikesta huolimatta hengellinen ja maallinen ovat menneet luterilaisen kirkonkin historiassa sekaisin monella tavalla. Harhaan on kuljettu myös toiseen suuntaan, kun maalliset ja hengelliset asiat on erottu kokonaan toisistaan. Tämänsuuntaista harhautumista saattaa edellä mainittuun varovaisuuteenkin liittyä.
Kristuksen seurakunta voi välttää harhapoluille joutumisen ainoastaan niin, että se elää Kristuksen valossa. Harhapolkuja on paljon muitakin kuin hengellisen ja maallisen sekoittaminen tai erottaminen. Jos kirkossa tai paikallisessa seurakunnassa luotetaan omaan valoon ja viisauteen, kuljetaan varmasti harhaan tavalla tai toisella. Harhautuminen koituu kirkon ja seurakunnan omaksi vahingoksi, mutta sen seuraukset ulottuvat niiden ulkopuolelle.
Jeesus ei näet kutsu vain itseään vaan myös seuraajiaan maailman valoksi, ja tähän valona olemiseen liittyy suuri vastuu.
Jeesus sanoo vuorisaarnassa: “Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13–16) Jeesus haluaa, että hänen seurakuntansa ja seuraajansa olisivat siinä mielessä maailman valona, että ne heijastaisivat hänen valoaan “kaikille huoneessa oleville” eli kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa.
Miten me sitten voimme olla maailman valona ja heijastaa Kristus-valoa? Paavali kirjoittaa filippiläisille: “Te loistatte … kuin tähdet taivaalla, kun pidätte esillä elämän sanaa.” (Fil. 2:15,16) Maailman valona oleminen toteutuu siis silloin, kun Kristuksen seurakunta ja sen jäsenet toimivat hänen antamansa lähetyskäskyn mukaisesti ja vievät hyvää sanomaa kaikkialle maailmaan. Hyvä sanoma Kristuksesta on itsessään valo ja Jumalan voima. Kysymys on tämän valon loistamisesta. Ihminen ei voi itsessään loistaa, eikä Kristuksen seuraajan tule tehdään itsestään mitään numeroa.
Jeesus puhuu toki myös seuraajiensa hyvistä teoista, jotka nähdessään ihmiset voivat ylistää Jumalaa. Evankeliumi on ihmistä riippumaton valo, mutta silti ei ole yhdentekevää, miten Kristuksen seuraajat käyttäytyvät. Paavali toteaa roomalaiskirjeessä, että vanhan liiton Jumalan kansasta on kirjoitettu: “Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä.” (Room. 2:24) Johannes Kastaja puolestaan sanoi niille, jotka vetosivat asemaansa vanhan liiton Jumalan kansan jäseninä, että “Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka kivistä”. (Matt. 3:9) Tuomio alkaa edelleenkin Jumalan huoneesta. (1. Piet. 4: 17) Kuinka muistakaan voisi tulla valon lapsia, jos ne, joiden pitäisi olla valon lapsia, vaeltavat ja kompastelevat pimeässä?
Jumala kyllä herättää itselleen “kivistä lapsia”, sillä näin suuresta ihmeestä on kysymys, kun evankeliumin valo synnyttää uskoa yhä uusien ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa eri puolilla maailmaa. Mutta Kristus-valo voi himmentyä jollain seudulla, jos valon lapset poikkeavat valosta omille teilleen. Kirkkohistoria osoittaa, että kristinusko voi jopa kokonaan hävitä sellaiselta alueelta, mitä Kristus-valo on joskus aikaisemmin valaissut.
Vastuumme on siis suuri kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä. Jos ajatellaan kirkkoa ja seurakuntia, on surkeaa, jos ei toimita ja eletä sen mukaan, mihin on sitouduttu. Kirkolla on oma tunnustuksensa, johon se ei ole vain sitoutunut vaan myös sidottu, ja on tietysti täysin nurinkurista, jos joku kuvittelee, että kirkko voi irtautua tunnustuksestaan ja säilyä silti kirkkona. Mieleen tulee myös ne erilaiset strategiat, joita kirkossa ja seurakunnissa on näinä aikoina tapana laatia. Niissä esitellään erilaisia periaatteita ja arvoja, joihin halutaan sitoutua. En ainakaan muista lukeneeni yhtään strategiaa, missä “avoimuutta” ei olisi mainittu yhtenä keskeisenä arvona. Kaikki myönteiset arvot liittyvät valossa vaeltamiseen, mutta avoimuuden mainitseminen kertoo nimenomaan siitä, että kaikki halutaan tuoda valoon. Jos sitten ei kaikesta huolimatta ollakaan avoimia eikä toimita avoimesti, “viimeiset ovat tulleet pahemmiksi kuin ensimmäiset”. Eli olisi ollut parempi vaieta avoimuudesta kokonaan kuin nostaa se tekopyhästi ja perusteettomasti esiin.
Edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki lausui aikoinaan seuraavan totuuden: “Kirkossa ei saa olla mitään salattavaa. Jos sellaista on, sitä tärkeämpää on, että sellainen tulee julki.” Tämän luulisi olevan itsestään selvä periaate. Jos kuitenkin toimitaan toisin – ehkä sokeuden tai ehkä kiusaukseen joutumisen takia –, tällä on aina seurauksensa, huonot hedelmänsä, vaikka niitä ei välttämättä tunnisteta.
Entä sitten me yksittäiset Kristukseen uskovat, jotka sanomme olevamme hänen seuraajiaan? Päivän epistola puhuu meille valossa vaeltamisesta sanoja, joihin ei ole mitään lisättävää: “Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh. 1:5-7) Meitä kutsutaan valoon, tunnustamaan syntimme. Ja meille myös luvataan, että “Jumala, joka on uskollinen vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9)