Evankeliumi nostaa esiin vanhan Simeonin. Simeon tunnetaan ennen kaikkea siitä, että hän ”odotti”. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Ja nyt nähdessään vanhempien tuovan lasta temppeliin, Simeon tunnistaa, mistä on kyse. Hän ottaa lapsen käsivarsilleen ja puhkeaa ylistykseen:
”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä… Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi…”
Simeon näki sen, mitä hänen sisimpänsä oli kaivannut; nyt hän oli valmis rauhassa lähtemään.
Yhteisvastuukeräys on kirkon vuosittainen suurhanke. Yhtäältä se on ikään kuin lähimmäisen rakkauden kansanliike, jossa katse kohdistuu yhteisön heikoimpiin. Toisaalta se on hanke, jolla kirkon diakoninen kokemus nostaa esiin unohdettuja ihmisiä, joille myös yhteiskunnan tulisi ojentaa auttavan kätensä.
Tämän vuoden ulkomaan avustuskohde on ihmisoikeustyön tukeminen alkuperäiskansojen parissa Guatemalassa. Täällä kotimaassa esiin nostetaan kuolevien lähimmäistemme ihmisarvoisen elämän turvaaminen myös aivan viimeisessä vaiheessa. Yhteisvastuukeräyksen otsikkona on Anna hyvä kuolema. Kyse on saattohoidon kehittämisestä kattavaksi koko maahan.
Tavoitteena on, että jokainen ihminen saisi ”rauhassa lähteä”, kun sen aika on. Siihen kuuluu turvallinen ympäristö, hyvä sairaudenhoito ja inhimillinen läheisyys niin ettei kuolevan tarvitse jäädä yksin.
Hyvä kuolema ja hyvä elämä kuuluvat läheisesti yhteen. Elämän helppoudesta siinä ei kuitenkaan ole kyse. Hyvään kuolemaan ja hyvään elämään kuuluu myös hengellinen puoli, sekä oman että toisen sisäisen elämän kunnioitus.
Kun kyselemme hyvää elämää ja hyvää kuolemaa, niin matkakumppaniksemme astuu mukaan tuo vanha Simeon. Hänessä evankeliumi näyttää jotain olennaista ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta.
Simeon odotti ”Israelille luvattua lohdutusta”. Tuossa odotuksessaan hän liittyi pitkään juutalaiseen perinteeseen. Jo sieltä tiedetään, että ”lohdutus” oli luvattu. Mutta odotuksen ”juuret” ovat oikeastaan vieläkin syvemmällä. Eivät siis ainoastaan juutalais-kristillisessä perinteessä. Ne ovat ihmisyydessä, ihmisessä. Kaipaus on lähtemättömästi osa ihmisen sisintä.
Mutta, jottei sisin kaipauksessaan jäisi aivan tuuliajolle, se tarvitsee tukea ja suuntaa. Kristillinen perinne on ymmärtänyt, että ”Jumalan kuvana” oleminen tarkoittaa mm. esikuvansa yhteyteen kuulumista. Tätä ”yhteyttä” sisin kaipaa, ja siinä yhteydessä sydän on kotonaan.
Kotona on hyvä olla. Mutta tuo ”koti” on jotain muuta, kuin mitä tästä maailmasta löydämme, tai mitä omilla keinoillamme voimme tuottaa.
Hyvin tiedämme, mitä elämä on, kun sisin ei löydäkään kotiin. Silloin tuntuu, että kaikki ”lohdutus” on pois; armo ja rakkaus ovat haihtuneet pois. Ei ole ihmisen hyvä olla, kun mieli on levällään, ja rikkinäisyys repii sisintä, ja väsymys painaa. Ja mitä kuolevakin vielä kantaa, kun tietää, että aika on lopussa.
Evankeliumista voi aavistella, mitä vanhalle Simeonille merkitsi, kun hän näki Israelille luvatun lohdutuksen, Kristuksen:
”Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä… Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”
Vanha Simeon tunsi ”lupaukset” ja niiden mukaan hän tähyili, tai niin kuin evankeliumi sanoo: ”Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta…”
Mutta entä sitten, kun ”lupaukset” unohtuvat ja tie on hukassa. Kaipauksestaan ihminen ei kuitenkaan eroon pääse. Eikö sisimmän ”lohtua” etsitä silloin muualta? Luultavasti etsimisen suunnat – ja vaihtoehdot – ovat vuosien saatossa vain lisääntyneet, vaihtoehtojen paljous on lähes valtaisia. Mahdollista on, että tulevaisuudessa etsijät kuluttavat kirkonkin ovea yhä enemmän; kirkosta lähdetään – paremman toivossa; ja kirkkoon palataan – paremman toivossa.
Mitä eväitä hyvään elämään ja hyvään kuolemaan tarvitaan?
Kristillinen usko on muistuttanut, että hyvän elämän ja siten myös hyvän kuoleman lähteet ovat osin meidän ulkopuolellamme. Ne ovat Elämän Antajan – Jumalan – käsissä.
Luultavaa on, että heikkoudestaan johtuen ihminen ei oma-aloitteisesti ohjaudu ”lupausten” mukaan eikä luonnostaan odota ”luvattua lohdutusta”. Simeonin kulkemaa matkaa emme tunne. Mutta monien muiden Raamatun ihmisten kokemuksista, samoin kuin kirkon kokemuksesta ja ehkä omastakin kokemuksesta tiedämme, että salattu, ihmiseltä kätketty Jumala itse tekee työtään ihmisessä, kaikissa.
Se paha ja pelottava, se särkyminen, jonka ihminen kohtaa elämässään, onkin yllättäen hyvän Jumalan oma tapa valmistaa ihmistä ymmärtämään se lohdutus, joka on häntä varten.
Tällainen särkyminen – tai voimattomuuteen joutuminen – on todellista kuoleman äärellä.
Kuoleman läheisyyteen kuuluu usein myös hiljainen kuolemaan valmistautuminen. Kuolevalle voi olla yllättävän luontevaa katsella omaa elämäänsä, antaa sanoja asioille, joista ei aikaisemmin ole paljoa puhuttu. Enää ei tarvitse syntiinlankeemuskertomuksen ihmisten tavoin selitellä, ei salailla, ei hävetä eikä piiloutua. Kuoleva voi pukea yksinkertaisiin sanoihin kaikkea sitä, mitä elämä on ollut.
Hiljainen kuolemaan valmistautuminen voi samalla olla sisäistä matkaa pelosta rauhaan, levottomuudesta levollisuuteen, ja hiljaista liittymistä vanhan Simeonin sanoihin:
”Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä; Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi…”
Luther muistutti, että onnellinen on se, joka kokee tämän romahtamisen jo elämänsä aikana. Näin salattu, ihmistä rakastava Jumala valmistaa ihmissydäntä jo tämän elämän aikana luvatun lohdutuksen ymmärtämiseen.
Kuolevan saattaminen on tärkeää paitsi kuolevalle itselleen, myös läheisille, omaisille ja sureville. Vähitellen kuoleva saatetaan pois elävien joukosta, mutta tietoisena siitä, että se rakkaus, joka kantaa elämässä, kantaa myös kuolemassa. Ja tuo ”rakkaus” on Jumala, ylösnoussut Kristus, joka on kuolemaakin suurempi.
Omaisille kuolevan saattaminen on luopumisen matkaa; se on irti päästämistä, ja luvan antamista kuolemiselle, pois lähtemiselle. Se on ”surua”, josta alkaa myös hiljainen paluu takaisin elävien joukkoon.
Kristillisellä perinteellä on itse asiassa erinomainen tapa saattaa asiat päätökseen kuoleman äärellä. Läheinen saatetaan maahan asti, maan multiin saakka, jolloin elämä on tietoisesti saatettu päätökseen: ”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tulla.”
Mutta samalla tuo elämän päätös – hauta – puhuu jo uutta kieltä: Kristus, kuoleman voittaja itse pyhitti haudan. Siksi hauta on lähtemättömästi myös ylösnousemuksen merkki ja uuden elämän eteinen.