Teksti avaa käsittelyteemaksi yhtenä monista mahdollisuuksista Simeonin uskon. Usko ei periaatteessa ole hyvä pääteema saarnalle, sillä Jeesuksen tulee aina olla saarnan varsinainen sisältö. Tässä tekstissä on kuitenkin kysymys pelastushistoriallisesti määräytyvästä uskosta vanhan ja uuden rajalla. Se on sellaisena luonteva saarnan aihe ja valaisee samalla Kristusta itseään. Simeonin usko näyttäytyy uskontunnustuksena eli hänen uskonsa kertoo, millaiseen Jeesukseen hän uskoi. Tältä kannalta tekstin keskeiset jakeet ovat 30-31. Kysymyksessä oli Simeonin pitkän elämän huippuhetki: hän sai kokea odotuksensa täyttymyksen ja näki Jeesuksen.
Simeonin usko oli
1. Uskoa, joka näki oleellisen, pintaa syvemmälle. Simeon näki uskossaan, että Jeesus oli tullut Vapahtajaksi eli Pelastajaksi. Usko näki Jeesuksen varsinaisen tehtävän ja hänen tulonsa tarkoituksen. Se oli Pyhän Hengen avaamaa uskoa: “liha ja veri eivät olleet sitä hänelle ilmoittaneet”.
2. Pelkistettyä uskoa eli Jeesus oli siinä keskeinen. Simeonin uskon avaa Psalmin 73 sana: ”Ketä muuta minulla on taivaassa tai maan päällä kuin Sinut?” Jeesus oli pelastukseen riittävä.
3. Historian taitekohdan Messias-uskoa. Yhtenä ensimmäisistä uuden liiton ihmisistä sai nähdä ja ymmärtää sen, että juutalaisille (ja koko maailmalle) luvattu Messias oli nyt tullut! Kansa kansana ei usko tähän vieläkään.
4. Uskoa, joka sanoi hyvän sanan Jeesuksesta. Siunaaminen ja kiittäminen yhtyvät hänen todistuksessaan; kreikan “eulogeoo” (siunata, kiittää) tarkoittaa “sanoa hyvä sana”.
5. Taaksensa jättävää uskoa. Menneet synnit, pettymykset ja katkeruudet olivat nyt jääneet taakse. Olleet ja mennet asiat olivat juuri niitä – olleita ja menneitä. Monet muistikuvat ja haavat, sikäli kuin niitä oli, toki säilyivät psykologisessa muistissa, eivät kuitenkaan omantunnon rasitteena eivätkä mielen mustina kahleina.
6.Odotuksen ahdistuksessa koeteltua uskoa. Simeonin elämässä oli kenties kulunut monia vuosia ennen hänen odottamaansa Jeesus-lapsen kaivattua tuloa. Nykyään suorastaan vaaditaan nopeaa toimintaa, myös Jumalalta. Tämä asenne näkyy kenties levottomuutena rukouksessa ja sen kieltämisenä, että syntinen saa todellakin levätä evankeliumin lupausten varassa. Hädässä ihmisen toki tulee aina turvallisin mielin rukoilla, pyytää ja suorastaan huutaakin apua. Rukoilija joutuu kuitenkin kärsivällisesti odottamaan elämänsä monissa vaiheissa.
7. Uskoa lupaukseen. Luther sanoi: sanasta irti reväisty usko ei ole kristillistä uskoa. Simeonin usko ei ollut johonkin kokemukseen tai elämäntapahtumaan perustuvaa uskoa, vaan uskoa, joka odotti lupauksen täyttymistä.
8. Uskoa, joka torjui sisäänpäin kääntyvän mystisen hakuisuuden, jonkun tai jonkin etsimisen ihmisestä itsestään: hän uskoi sanan pohjalta ja hänen uskon katseensa oli kohdistunut hänen ulkopuolelleen, Jeesukseen.
9. Rajaa vetävää uskoa itsensä ja pelastajansa välille: ihminen on ihminen, Jeesus on Jeesus; tai: ”en minä, vaan Jeesus”. Huomamme, miten tekstissä Simeon on ”ainakin (äärettömän monen) askeleen verran sivussa Jeesuksesta”, joka nousee kirkkaana näkyviin. Ja hän todella näkyi.
10. Eteenpäin katsovaa uskoa, joka antoi levollisen mielen jättää tähänastinen tehtävä ja koko elämä: ”Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä”. Keskeneräisyys ja taakat saivat jäädä ainakin kohta kokonaan pois. Rauha peitti levottomuuden aiheet alleen tai hävitti ne.
11. Turvallisuutta tuovaa uskoa kuoleman edessä. Simeonin usko antoi tälle rauhallisen mielen ajatella kenties lähelläkin olevan kuoleman kohtaamista. Synnin todellisuus oli löytänyt ratkaisunsa. Synnit eivät enää muodostaneet syyllisyyden taakkaa, vaikka niitä toki Simeonillakin oli. Rauha ja toivo olivat todellisuutta kuoleman tietoisuudessakin. Onko meillä edes hieman tämän kaltaista rauhallisuutta? Ei aina välttämättä ole, mutta rauhan lähteen me tiedämme, Jeesuksen. Ps. 73 jälleen: ”Ketä muuta minulla olisi maan päällä tai taivaassa”.
12. Levossaankin keskittynyttä uskoa: uskon kohde täytti hänen ajatuksensa ja mielensä Simeon oli ikään kuin irtautunut muista ihmisistä samalla kun hän kuitenkin ajatteli heille Jeesuksessa valmistettua pelastusta. Samalla hänen uskonsa oli uskoa, joka sulki sisäänsä koko maailman (kaikki kansat).
13. Lähetysuskoa. Uskossaan Simeon ymmärsi, että Jeesus oli kaikille kansoille valmistettu pelastus ja valo, joka koittaa pakanakansoille. Sama kirkkaus loisti myös Israelille. Oli tullut maailmanlähetyksen aika. Tämä pieni lapsi oli tekevä sen mahdolliseksi ja myös välttämättömäksi.
Ristinkuolema oli tapahtuva kaikkien puolesta – evankeliumi on sen mukaisesti tarkoitettu kaikille. Tässä ennakoitui myös se, että Jumalan omaisuuskansa ei ottanut kansana vastaan Jeesusta.
Silti on voimassa näky: Juutalaisille ensin – mutta, paradoksaalisesti – samalla kaikille kansoille.
14. Avaraa uskoa – poissulkevaa uskoa. Jeesus oli kansojen ainoa pelastus, toivo, lohdutus, kirkkaus ja valo. Näemme Simeonin uskossa läsnä olevan merkillisen paradoksin: “kaikki kansat” on äärimmäisen avara käsite, mutta ilmoitus siitä, että “vain tämä Jeesus on Pelastus, Pelastaja” on loukkaava, toiset pelastajat poissulkeva usko. Nykyään leviää uskontopluralismi, jonka mukaan kaikki uskonnot ovat periaatteessa samanarvoisia. Sanotaan, että kaikilla on yhteinen pohja ja että kaikki uskovat jonkinlaiseen jumaluuteen. Totuuskysymys unohtuu nykyiseen postmodernistiseen tapaan. Onko meillä totuudenrakkautta, nöyryyttä ja uskallusta tunnustaa Jeesus ainoaksi Vapahtajaksi? Se vaatii nykyaikana melkoista rohkeutta ja merkitsee helposti ”modernin kristityn” maineen menetystä.
15. Laskelmoimatonta, aitoa, itsensä likoon panevaa uskoa: meni syteen tai saveen, minä uskon näin. Hän ei ajatellut kirjanoppineiden uskontuomioita, joita häneen piankin kohdistuisi. Simeonin usko oli siis riskinottavaa uskoa. Hän ei sitonut uskoaan toisiin ihmisiin. Emme tiedä Simeonin elämän jatkumisesta ja kestosta tämän jälkeen. Hän leimautui kuitenkin rohkeasti Messiaan tunnustajaksi, sellaisen Messiaan, jonka valtakunta ei ollut tästä maailmasta. Jumala ja hänen sanansa olivat hänelle elämän varsinainen pohja ja sisältö.