Kynttilänpäivä, Luuk. 2: 22-33, Martti Vaahtoranta

1.
Mikä idylli, mikä suloinen näky – mutta mahtava myös! Nuori perhe kävelee väentungoksessa kohti Jerusalemin temppeliä. Äiti, melkein tyttönen vielä, kantaa sylissään vaatteiden sisälle käärittyä vauvaa. Edellä kulkee hiukan vanhempi mies. Hän on nuoren äidin aviopuoliso.
Perhe on tulossa ensimmäistä kertaa temppeliin sitten esikoisen syntymän. Mooseksen lain mukaan äitiä pidettiin 40 päivää synnytyksen jälkeen ”saastaisena”. Hänen puolestaan piti myös toimittaa uhri. Vasta säädetyn ajan kuluttua ja suoritetun uhrin jälkeen äitiä voitiin pitää taas ”puhtaana”, ja hän sai jälleen osallistua seurakunnan julkiseen elämään.
Vauvasta, äitinsä esikoisesta, Mooseksen laki puolestaan säätää näin:
”Pyhitä minulle jokainen esikoinen, kuka ikänänsä äitinsä kohdun avaa Israelin lasten seassa, sekä ihmisistä että eläimistä: ne ovat minun. […] Mutta jokaisen esikoisen ihmisistä sinun lastes seassa pitää sinun lunastaman.“ (2. Moos. 13: 2, 13)
Temppeliin pientä poikalasta ei olisi välttämättä tarvinnut tuoda. ”Lunastaminen” olisi voitu hoitaa muutenkin. Sinne häntä kuitenkin nyt ollaan viemässä, Jumalan huoneeseen.
2.
Vauva on pieni, temppeli suuri. Valtavana, upeana se mäen päällä seisten piirtyy talvista taivasta vasten. Ja savu nousee sen uumenista kohti korkeuksia.
Mutta mikä temppelissä oikein palaa? Mitä siellä poltetaan?
Ja mitä tarkoitusta varten ovat nämä ”uhrit” ja ”lunastusmaksut”? Eikö tälläkin perheellä olisi muuta käyttöä niille vähille rahoille, jotka sillä on nyt mukanaan?
Sillä perhe on köyhä. Sillä on varaa uhrata vain kyyhkysiä. Lampaaseen sen rahat eivät riitä. Ja lapsikin pitää vielä lunastaa.
3.
Mistä oikein on kysymys? – Tässä ei nyt taidetakaan tulla kasteelle kirkkoon, vaikka se hakematta tulee mieleen nuorta perhettä katsellessa.
Mikä voisikaan olla liikuttavampi näky kuin kastemaljan äärelle kokoontunut suku ja sen keskellä nuori perhe ja vauva, joka valkoisiin puettuna kastetaan Kolmiyhteisen Jumalan nimeen? Yllä kaartuu ikiaikainen holvi, seiniä koristavat pelastushistorian suuret tapahtumat ja ympärillä levittäytyy avaran tilan kaikuva hiljaisuus. Lapsi, Jumalan suuri lahja, saa vielä suuremman lahjan eli Kristuksen vanhurskauden pyhässä kasteessa ylleen puettuna. Vedestä ja Hengestä syntyy Jumalalle uusi lapsi.
Jotakin tästä näyttää olevan mukana myös siinä, mitä tänään, Kynttilänpäivänä, tarkastelemme evankeliumin kertomuksessa. Silti moni asia on aivan toisin. Sillä, mitä tänä päivänä pienen lapsen kasteessa tapahtuu, on kyllä yhteys siihen, mitä nyt tapahtuu Jerusalemissa, mutta se ei silti ole sama asia. Eikä se myöskään näytä, kuulosta eikä edes tuoksu samanlaiselta.
4.
Olemme ehkä liikaa nähneet kauniin-romanttisia kuvia ja kuvitelmia muinaisesta Jerusalemista ja sen temppelistä. Luulen, että kuvien temppeli on koko lailla toisenlainen paikka kuin se, jota kohti Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi nyt kulkevat. Ja kun ymmärrämme, miksi ja millä tavalla se on toisenlainen, ymmärrämme myös, miksi Kynttilänpäivää vietetään viimeisenä joulunajan pyhistä, mutta kuinka se samalla viittaa myös pitkäänperjantaihin ja pääsiäiseen. Ymmärrämme, miksi se on joulunajan ja paastonajan ”saranakohtana” meille tärkeä. Ymmärrämme, ettei Kynttilänpäivä ole vain seurakuntamme syntymäpäivä, vaan että sillä on merkitystä myös meidän itsemme ja pelastuksemme kannalta.
5.
Tietysti sekin, mitä nyt Jerusalemista ja sen temppelistä sanon, perustuu toisilta luettuun, päättelyihin ja kuvitelmiin. En ole päässyt paikan päälle katsomaan, miltä Jerusalemissa näytti ja kuulosti Jeesuksen syntymän aikoihin. Mutta aika paljon meitä auttaa jo sekin, jos otamme Jumalan sanan todesta ja vaaleanpunaiset silmälasit pois nenältämme.
Ihan ensimmäiseksi ajattelen paikalla olleen paljon, todella paljon ihmisiä. Jerusalemissa ja temppelin esipihalla oli kauhea kuhina. Yksi pieni perhe hukkui väkijoukkoon. Emme nytkään näkisi heitä, ellei P. Luukas kertoisi heistä meille. Emme tietäisi heistä, ellei meillä olisi Pyhää Raamattua, jossa Pyhä Henki ikään kuin kohdistaa kameran juuri noihin kolmeen ja suurentaa kuvan niin, että erotamme heidät väenpaljouden keskeltä.
Toiseksi niin kaupungilla kuin temppelin esipihallakin oli kauhea meteli. Eivät vain ihmisten, vaan myös eläinten äänet täyttivät tilan.
Jerusalemin temppeli ei ollut mikään hiljaisen hartauden paikka. Siellä uhrattiin eläimiä. Se oli paikka, jossa veri virtasi ja jossa teurastettavat eläimet rimpuilivat vastaan tai alistuivat hiljaa kohtaloonsa veitsen katkaistessa niiden kurkun ja veren valuessa astiaan.
Ja savu, josta jo puhuimme, nousi alttarilta. Eikä sillä palanut kynttilöitä, vaan eläinten munuaiset ja rasvaiset osat. Siinä ne kärventyivät temppelipalvelijoiden ensin nyljettyä eläimet ja paloiteltua niiden ruhon. Ja papit priiskottivat uhrieläinten veren alttarille ja Kaikkeinpyhimmän esirippuun.
Tästä kaikesta oli idylli ja suloisuus kaukana. Enemmänkin Jerusalemin temppelin meno oli kauheaa ja veristä. Ei meistä kaikista olisi edes katselemaan sitä, saati olemaan siinä mukana.
Toisaalta temppelistä myös vietiin kotiin niitä lihoja, joita uhreista jäi yli. Kukaties jotakin syötiin paikan päällä. Ei vain teurastettu ja uhrattu, vaan myös nautittiin ja tultiin ravituiksi.
6.
Tällaisen hullunmyllyn keskelle Joosef, Maria ja Jeesus-vauva siis saapuivat. Ja nyt kysymme uudelleen, miksi he tulivat sinne ja miksi temppeli ei ollutkaan se hämärän-harras ja hiljainen katedraali, johon tämän päivän kristityt tulevat kastattamaan lastaan – ei tosin niinkään meillä Suomessa, mutta muualla maailmassa hyvinkin. Kysymme, miksi ja mistä esikoinen piti lunastaa vapaaksi ja miksi temppelissä uhrattiin eläimiä.
Ymmärtääksemme tämän meidän pitää palata ajassa kauas taaksepäin. Jatkamme 2. Mooseksen kirjan lukemista siitä, mihin viimeksi jäimme:
Mutta jokaisen esikoisen ihmisistä sinun lastes seassa pitää sinun lunastaman. Ja koska sinun poikas kysyy sinulta tästedes, ”mikä tämä on”, pitää sinun sanoman hänelle: ”Herra on johdattanut meitä väkevällä kädellä Egyptistä, orjuuden huoneesta. Sillä se tapahtui, koska Pharao kovuutti itsensä ja ei tahtonut meitä päästää, että Herra löi kuoliaaksi jokaisen esikoisen Egyptin maalla, ihmisen esikoisesta niin eläinten esikoiseen asti. Sen tähden uhraan minä Herralle jokaisen kuin äitinsä kohdun avaa, joka miehenpuoli on, ja jokaisen, esikoisen minun lapsistani lunastan minä.” (2. Moos. 13:13-15)
7.
Egyptin esikoiset kuolivat. Israelin esikoiset pelastuivat. Miksi näin kävi? Miksi yhdet hylättiin ja toiset hyväksyttiin? Olivatko Israelin lapset vähemmän syntisiä kuin Egyptin lapset? Olivatko he parempia ihmisiä kuin nämä?
Eivät olleet. Mutta miksi Jumala sitten säästi heidät? Jos Israelin kansa olisi saanut Jumalalta ansionsa mukaan, senkin esikoiset olisivat kuolleet, ja se itse olisi murtunut orjuutensa ikeen alle. Nyt Jumala kuitenkin säästi sekä esikoiset että kansan.
Kansa pääsi pakoon, matkalle kohti Luvattua maata, ja sen esikoiset säästyivät, kun tuhon enkeli tappaen ja hävittäen kulki kautta Egyptin maan. Ja niin tapahtui sen tähden, että Israelin lasten kotien ovenpieliin oli sivelty teurastetun karitsan verta. Veren nähtyään Herra säästi talon esikoiset.
Mutta miksi eläimen, lampaan karitsan veri sai Jumalan vihan väistymään Israelin huoneiden yltä? Joskus tosin yhden on kuoltava, jotta toiset saisivat elää. Mutta kuinka eläinten veri voisi pelastaa ihmiset Jumalan vihalta? Sanoohan Raamattu Hebrealaiskirjeessä: ”Sillä mahdotoin on härkäin ja kauristen veren kautta syntejä ottaa pois.“ (Hebr. 9:4) Varmasti se koskee myös lampaita. Ne eivät voi itsessään olla syy siihen, että karitsan veri säästi Israelin esikoiset.
8.
Jumalan olisi oikeastaan pitänyt rangaista myös Israelin esikoisia. Eivät hekään olleet ansainneet sitä pelastusta, joka tuli heidän osakseen. Heidänkin olisi pitänyt kuolla isiensä syntien tähden ja itsekin osallisina perisynnin kirouksesta.
Nyt kuitenkin Jumala säästi heidän henkensä. Aivan ilmaiseksi se ei silti tapahtunut. Pelastamalla heidät Jumala myös otti heidät omaan omistukseensa, mutta ei sillä tavoin, kuin me Kristuksessa asian ymmärrämme, vaan pikemminkin niin kuin pelottava Majesteetti omistaa orjansa. Sen tähden Israelin esikoisten maallisten vanhempien piti erikseen lunastaa nämä tuholta säästetyt esikoiset, jos he mielivät saada heidät omakseen. Vasta säädetyn maksun suoritettuaan Joosefkin sai pitää Jeesusta oikeudellisessa mielessä omana poikanaan. (Todellisuudessa lapsi ei ollut hänen, vaan Jumalan ja Marian Poika.)
Mutta mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Kysymyksiä kysymysten päälle! Löytääksemme niihin vastauksen palaamme ajassa vielä Egyptin vankeuttakin varhaisempaan aikaa. Seuraamme tapahtumaa, joka lopultaa avaa meille Kynttilänpäivän salaisuuden ja auttaa meitä myös näkemään, miksi vanha Simeon veisasi ihanan kiitovirtensä pitäessään Jeesus-lasta sylissään:
”Nyt sinä, Herra, lasket palvelias rauhaan menemään, sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutes, jonka sinä valmistit kaikkein kansain eteen, valkeudeksi valistamaan pakanoita ja sinun kansas Israelin kunniaksi!”
9.
Simeon näki sylissään toteutuneena, mutta myös vielä toteutuvana sen lupauksen, jonka Jumala oli kauan sitten antanut Abrahamille: että hänestä syntyisi kansa, joka olisi runsaampi kuin taivaan tähdet ja rannan santa. Ja siitä kansasta sitten myös syntyisi Hän, jossa kaikki kansakunnat tulisivat siunatuiksi – Jumalan ja Marian Poika, meidän Herramme ja Vapahtajamme.
Jotta tämä lupaus voisi toteutua, Jumala antoi Abrahamille ja Saaralle, vanhoille vanhemmille, Iisakin, lupauksen lapsen, rakkaan pojan ja esikoisen. Tämän saman Iisakin Jumala sitten kuitenkin tahtoi ottaa hänen vanhemmiltaan pois. Hän käski jotakin, mikä näytti mahdottomalta, julmalta ja kauhealta: Abrahamin piti tappamalla ja polttamalla uhrata oma poikansa, hänet, jota Raamattu sanoo Abrahamin „ainoaksi“, vaikka hänellä oli poika, Ismael, myös orjatar Haagarin kanssa.
Abraham oli kuitenkin valmis tottelemaan Jumalaa ymmärtämättä silti, kuinka Hän, joka oli luvannut pelastuksen hänen jälkeläistensä kautta, käski jotakin niin käsittämättömän kauheaa. Mutta viime hetkellä Jumala puuttui tapahtumien kulkuun. Abrahamilla oli jo puukko kädessään, kun enkeli huusi: „Älä satuta kättäs poikaan, älä myös hänelle mitään tee, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, ja et ole säästänyt ainokaista poikaas minun tähteni.“ (2. Moos. 22:12)
Ja sitten sanotaan: „Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan takanansa, sarvista sekaantuneena tihkiään pensastoon. Niin Abraham meni ja otti oinaan ja uhrasi polttouhriksi poikansa edestä.“ (2. Moos. 22:13) Sillä kun Iisak oli kysynyt vähän ennen sitä hirveää hetkeä, jona Abrahamin piti tarttua puukkoon, missä olisi uhri, joka nyt tarvittaisiin, Abraham oli vastannut: „Jumala on edeskatsova itsellensä lampaan polttouhriksi, poikani.“ (2. Moos. 22:8)
10.
Tällä oinaalla Abraham lunasti Iisakin omakseen. Mutta oinas itsessään ei Iisakia pelastanut. Iisakin pelasti se toinen, lopullinen uhri, jonka Jumala myös ja ennen kaikkea valitsi itselleen – sen, joka teurastettaisiin sekä Iisakin että Israelin lasten esikoisten, mutta lopulta myös meidän puolestamme. Siihen kaikki muut uhrit ja lunastusmaksut viittasivat. Siitä ne myös saivat sen voimansa, joka niissä Jumalan lupausten täyttymykseen tarttuvan uskon kautta Vanhan liiton aikana oli.
Siihen Uhriin vanha Simeon uskossa katsoi ja odotti sitä temppelissä viipyessään. Sitä hän lopulta piti myös sylissään. Sillä Jumalan itselleen valitsema lopullinen uhri oli „Jumalan Karitsa“, joka „pois ottaa maailman synnin“.
Tämä „Karitsa“ oli Jumalan itsensä oma Esikoinen ja ainoa Poika. Hänen tähtensä Israelin esikoiset pelastuivat. Hän oli Iisakin sijaan valittu uhri. Häneen viittasivat ne tuhannet ja taas tuhannet eläimet, joita ennen Hänen ristinkuolemaansa uhrattiin. Hänen verensä vuosi Golgatan alttarille ja halkaisi esiripun Kaikkein pyhimpään. Hänen uhrikuolemansa avasi meille tien Hänen lihassaan suoraan Isän syliin.
11.
Ja nyt, Kynttilänpäivänä, muistamme sitä, kuinka tätä Jumalan valitsemaa Uhria kannettiin temppeliin. Tulemalla sinne ja siinä lunastushinnassa, joka Hänestä maksettiin, Jeesus asettui sen lain alle, jonka käskyt Hän elämällään täytti ja jonka uhrit Hän kuolemallaan teki tarpeettomiksi. Hän ja vain Hän täytti ja toteutti sen, mihin valitut ja virheettömät uhrikaritsat ennen Häntä vasta viittasivat. Niiden veri ei riittänyt maksuksi siitä verestä, joka Aabelin verestä alkaen on huutanut meitä ja koko syntistä ihmissukua vastaan. Mutta Jumalan Pojan veri riitti, ja se riittää yhä.
Kristuksen, Jumalan ainoan Pojan ja viattoman uhrikaritsan tähden Iisakin ei tarvinnut kuolla, ja surman enkeli säästi verellä siveltyjen ovenpielten suojissa odottavien israelilaisten esikoiset. Kristuksen voiton verellä siveltiin myös meidän kotimme, kun meidät ja lapsemme kastettiin.
Kristuksen tähden meidän kirkoissamme ei enää virtaa eläinten veri, vaan Hän, Jumalan totinen, teurastettu Karitsa, on keskellämme läsnä ja tarjoaa meidän puolestamme uhratun ruumiinsa ja meidän puolestamme vuotaneen verensä puhtaaseen leipään ja tuoksuvaan viiniin kätkettyinä ja niiden ulkonaisessa hahmossa meille syödä ja juoda. Ja alttarin kynttilät loistavat uskon valoa, kun seurakunnan rukous kohoaa suitsutuksen tavoin kohti korkeuksia.
12.
Niille kuitenkin, jotka eivät tiedä eivätkä tunnusta tarvitsevansa tätä uhria ja Herraa Jeesusta syntiensä Sovittajana ja kuoleman Voittajana, heille Jumala ei Hänessä ilmesty. Heille Marian sylissä on vain – vauva. Ja niin on heille myös ehtoollinen tuomion eikä pelastuksen ateria.
Sillä ei vanha Simeonkaan ollut synnitön. Hurskas mies hän kuitenkin oli ja odotti uskossa Israelin lohdutusta myös itselleen synnin ja kuoleman uhatessa häntä. Ja niin kuin hänelle, niin sanoo Pyhä Henki myös sinulle, ettet näe kuolemaa, ennen kuin saat ottaa vastaan sen pelastuksen, jonka Jumala on sinullekin valmistanut.
Sen tähden, kun sinulle sanotaan, että „meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiisi ja sielusi iankaikkiseen elämään“, tiedät, että nyt voit lähteä „rauhaan menemään“. Voit lähteä sydän lohdutettuna iloisesti palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiäsi, kun syntisi tunnustaen saat uskossa ottaa vastaan Herran Jeesuksen ruumiin ja veren niissä Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen turvautuen. Amen.