Kynttilänpäivä, Luuk. 2: 22-33, Matti Perälä

Luukas kertoo pienestä Jeesus-lapsesta ja vanhasta Simeonista. Tarina on hellyttävän kaunis. Vanha Simeon otti Jeesus -lapsen käsivarsilleen. Hän ymmärsi, että Jeesus -lapsi oli hänen uskonnollisen odotuksensa ja samalla hänen elämänsä ydin.
Ymmärrämmekö me nyt uskomme ytimen? Miksi kristinuskon pääasia tuntuu hukkuvan päivän uutisten ja mielipiteiden virtaan – myös uskovien elämässä?
Tietenkin voi ja on syytä kysyä: Mikä se pääasia nyt sitten on. Vastauksia voi olla useitakin: Sielun pelastus, Iankaikkisuus, Jumalan rakkaus, Jeesuksen saaminen sydämeen omana Vapahtajana. Joillekin tärkeintä evankeliumissa on taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta, joillekin lähimmäisyys, ihmiset tässä lähellä ja kuukana. Ehkäpä tärkeä on myös nöyrä elämänasenne kuten vanhalla Simeonilla. Ehkä kukin voimme nähdä ytimen omalla tavallamme.
Silti ajattelen, että kynttilänpäivän ja evankeliumin ydin tuntuu hukkuvan. Ainakin julkisuudessa evankeliumi hukkuu oikeassa olemisen paineisiin, pelkoon olla väärässä. Evankeliumi hukkuu siihen, että kuvittelemme uskon olevan mielipiteitä ja hukkaamme lempeän Jeesuksen. Simeonin kaltainen määrätietoinen odotus jää pimentoon. Päivän joskus synkin värein maalatut uutiset kadottavat meiltä hyvän odotuksen.
Katsokaa tätä alttaritaulua. Siinä on kuvattuna traaginen tapahtuma. Meidän uskoomme kuuluvat historialliset tapahtumat. Ristiinnaulitseminen on tapahtunut tässä meidän maailmassamme. Voi kuvitella, että kun ihmistä hakataan ristille, kuuluu huutoja, on karskia kielenkäyttöä, itkua, sydäntä särkevää surua ristin juurella.
Taulu on kuitenkin aivan toisenlainen. Seesteinen. kaunis. Jopa kaunis!
Kappelimme alttaritaulussa ei ole kysymys vain tästä maailmasta. Kappelimme alttaritaulussa ei ole kysymys vain tuosta historian tapahtumasta. Oikeassa olevat ihmiset, omasta mielestään oikeassa olevat ihmiset toteuttivat tuon tapahtuman käskyjen mukaan.
Kukapa meistä ei kokisi maailmassa tuon oikean ja väärän, oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden paineen.
Maailma ei väisty meidän uskomme edessä. Uskon näky on kutenkin toinen kuin maailman ristien näky. Edessämme on lempeä Jeesus.
Tämä alttaritaulu on rakkauden läpi katsottu kuva. Siinä on synninpäästön tae: Niin on Jumala maailmaa rakastanut.
Hän rakasti ja rakastaa maailmaa. Ei jotakin toista, ei jotakin parempaa, ei joitakin parempia ihmisiä vaan meitä.
Tämän lempeän Jeesuksen, Jumalan rakkauden valossa, siunaamme vainajamme. Tämän Jeesuksen kristuksen valon voimin vaellamme ja elämme.
Jumala, sinun kätesi on hyvyyttä täynnä. Vaikka me emme ymmärrä siitä mitään. Emme osaa selittää. Mutta tässä me olemme. Tämän ristin edessä. Sinun Poikasi, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ristin edessä.
Ristiinnaulitseminen on tapahtunut kokonaan tässä maailmassa. Se on historian tapahtuma, paksut lankut, naulat, tuomitun tuska, läheisten itku, sotilaiden karkeus. Miksi sitten historian tapahtumasta tällainen taulu?
Uskova kuten ristikin on kokonaan tässä maailmassa. Uskomme sisältö, uskon antaja kertoo kuitenkin meille, että on kaksi maailmaa.
Tuo taulu on maalattu uskon näkökulmasta. Se on maalattu pääsiäisen jälkeen. Ristiinnaulitseminen on nähty kokonaan taivaan valossa, Jumalan valossa.
Usko ei ohita eikä mitätöi tämän maailman kärsimystä. Usko on vakaumusta siitä, etteivät tämän maailman ristit ole viimeinen sana. Uskomme Jumalaan ja sanomme hänelle uskossa: ”Sinun kätesi on hyvyyttä täynnä.” (Ps. 48:11). Kynttilän valo on vertauskuva rukouksesta. Kynttilän valo on vertauskuva siitä, että Kristus on läsnä.
Uskon asia on Kristus, maailman valo.