Viime sunnuntaina kirkkovuoden kulussa käännettiin katse ensimmäisen kerran eteenpäin, kohti pääsiäistä, kun ylösnousemuksen juhlaan oli tasan 70 päivää. Tänään puolestaan katsellaan taaksepäin, kun vietämme kynttilänpäivää jonka sijoittuminen kalenteriimme lasketaan Jeesuksen syntymän juhlasta. Kaksi kirkkovuoden tärkeää juhla-aikaa menevät ristikkäin ja limittäin, kun viikon päästä taas katsellaan pääsiäistä ja kuljetaan kohti sitä edeltävää paastonaikaa. Edestakaisin katselemista ei kuitenkaan kannata harmitella, sillä kynttilänpäivän sanoma sitoo joulun ja pääsiäisen sisällön hienolla tavalla yhteen. Ilman Jumalan ihmiseksi tuloa ei koskaan olisi voinut tulla pääsiäistä, eikä ilman pääsiäisen sanomaa olisi oikeastaan syytä juhlia jouluakaan.
Kynttilänpäivän nimi tulee keskiaikaisesta tavasta vihkiä tänä sunnuntaina vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Silläkin varmaan haluttiin korostaa päivän raamatullista aihetta, joka on Jeesus-lapsen tuominen ensimmäistä kertaa temppeliin ja hänessä maailmaan tullut jumalallinen kirkkaus. Kynttilöitä ei enää ole tapana siunata, mutta edelleen tämä maailma tarvitsisi huutavasti sitä valoa ja kirkkautta, joka loistaa Kristuksesta. Keskiajalta tähän aikaan kuljettu matka pitää valitettavasti sisällään sellaisen kehityksen, jossa apostoli Paavalin roomalaiskirjeen kuvaus meidän ihmisten tilasta on koko ajan vahvistunut: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tullet tyhmiksi,…” (Room.1:21,22). Elämme maailmassa, jossa ristiinnaulitun Kristuksen kuvat halutaan kieltää ja poistaa ihmisten näkyvistä; maailmassa, jossa edistyksen, vapauden ja paremman tiedon nimissä halutaan lopettaa uskontokasvatus päiväkodeissa ja kouluissa. Näitten asioitten ajajista todennäköisesti suurin osa toimii vilpittömästi asiaansa uskoen. Ajatus Kristuksesta säteilevästä kirkkaudesta on heidän mielestään todistettu moneen kertaan turhaksi höpinäksi, joka vain tarpeettomasti rajoittaa ihmisen valintoja ja kehittymismahdollisuuksia. Voinee sanoa, että keskiajan ihmisen osa oli usein parempi kuin meidän. Silloin suostuttiin Marian ja Joosefin tavoin sentään kuuntelemaan ja ihmettelemään kaikkea, mitä Jeesuksesta sanottiin.
Niin kuin Luukas evankeliumissaan kertoo, Jeesuksen tuominen temppeliin perustui Mooseksen lain käskyyn. Esikoisena syntyvä poikalapsi kuului pyhittää Herralle. Tekstissä mainittu uhri liittyi tarkkaan ottaen lapsen synnyttäneen naisen puhdistautumiseen. Ohimennen Luukas tulee kertoneeksi senkin, että Jeesus-lapsen vanhemmat olivat hyvin köyhää väkeä. Varsinainen uhri oli ”vuoden vanha karitsa polttouhriksi ja metsäkyyhky tai muu kyyhkynen syntiuhriksi” (3.Ms.12:6). Laissa oli sitten vielä varaus: ”Jos naisella ei ole varaa lampaaseen, hän tuokoon kaksi metsäkyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi…” (3.Ms.12:8). Näinhän Joosef ja Maria sitten tekivät. Jeesuksen syntymästä seuranneeseen uhriin ei ollut varaa hankkia lammasta, mutta Jumalalla oli varaa tehdä Jeesuksesta sellainen uhrikaritsa, joka riitti ja riittää kaikille, ja joka samalla lopetti uhrijumalanpalveluksen täydellisesti.
Jeesuksen syntymä ja sitä seuranneet enkelijoukkojen ilmoitukset olivat olleet ihmetyksen ja hämmästyksen aiheita sekä Marialle ja Joosefille että Betlehemin paimenille. Vanha hurskas Simeon sai kunnian olla ensimmäinen vanhan liiton lupauksiin luottava ihminen, joka osasi todella odottaa Jeesuksen syntymää ja myös nähdä sen tapahtuneen. Pienen Jeesus-lapsen ja vanhan Simeonin kohtaaminen on kaikkineen upea esimerkki siitä, kuinka Jumalan kirkkaus säteilee Kristuksesta. Kuulimme vähän aiemmin toisen lukukappaleen lopussa sanat: ”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2.Kor.4:6). On hienoa, että apostoli viittaa aivan alkuun, luomiseen. Ensin tähän maailmaan tuli valo, joka ei riippunut edes auringosta, sillä aurinko luotiin myöhemmin. Alkuperäinen valo, Jumalan kirkkaus, on ollut syntiinlankeemuksen jälkeen meidän silmiltämme saavuttamattomissa, mutta Kristuksessa se palasi tähän maailmaan. Evankelista Johannes sanoo ihmiseksi tulleesta Jumalasta: ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa… Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan.” (Joh.1:4,5,9). Simeon näki enemmän kuin muut, sillä hän näki sen, mitä Pyhä Henki hänelle näytti. Simeon näki sen, minkä Jumalan Henki tekee edelleen näkyväksi ja ymmärrettäväksi: Simeon ei katsellut pelkästään pientä poikavauvaa, vaan koko maailman Vapahtajaa, joka kärsii ristillä, kuolee sen kuoleman, mikä kuuluisi meille ja nousee kuolleista avaten meillekin tien iankaikkiseen elämään. Simeon katseli sitä, mitä mekin ihmetellen katsomme pääsiäisen juhlassa.
Simeonin kiitosvirtenä tunnettu ylistys kertoo, että Pyhä Henki käytti työvälineenään Jumalan sanan sisältämiä lupauksia. Simeon luotti lupauksiin ja näki, että Jeesuksessa ne tulevat täyttymään. Raamatussa on lukuisia muitakin esimerkkejä samanlaisista kohtaamisista. Jeesuksen sukulaispoika Johannes Kastaja oli kenties tuntenut Marian pojan kolmekymmentä vuotta ennen kuin Pyhän Hengen antamalla viisaudella todisti: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh.1:29). Sitäkin edelsi Jumalan sana, nyt taivaasta tulleena Jeesuksen kasteen yhteydessä. Pietari oli kulkenut pitkän matkan Jeesuksen seurassa ja kuullut Jumalan sanan julistusta. Kun Jeesus kysyi opetuslapsilta: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?”, Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika”: Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” (Matt.16:15-18). Me emme ole Jeesuksen ajan ihmisiä huonommassa asemassa, sillä silloin Jeesuksen ihmisyys oli suuri kynnys ja loukkaus luonnolliselle uskonnollisuudelle ottaa vastaan se, minkä Pyhä Henki sanasta todisti. Meillä on kirjoitettu sana, jota Henki käyttää näyttääkseen siinä Kristuksen kasvot niin kuin jo vanhan liiton siunauksessa sanottiin: ”Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen”. (4.Moos.6:25). Meidän loukkauksemme on se, että sanalla on myös inhimillinen muoto. Me tiedämme, että Raamattu on ihmisten kirjoittama, mutta että ihmiset ovat kirjoittaneet sen, minkä saivat Jumalalta, sitä eivät läheskään kaikki usko. Omassa ylpeydessä ajatellaan, että meillä on riittävästi ymmärrystä erottaa Raamatusta se, mikä on ihmisestä ja mikä Jumalasta. Sillä tiellä vain käy aina niin, että Kristuksen kasvot katoavat ristiriitaisten tulkintojen viidakkoon.
Räisälän kylässä on tänään päättymässä perinteinen kevättalven tapahtuma: Vuosihuolto, Miestenpäivät. Tänä vuonna päivien aiheena on ollut tämän kynttilänpäivän sanoma. Tuon terveisinä pari ajatusta niistä tilanteista, joissa olen saanut olla mukana miestenpäivillä. Perjantain raamattutunnin piti Keminmaan pappi Johan Helkkula, joka mm. viittasi efesolaiskirjeen viidenteen lukuun. Siinä puhutaan valon lapsina vaeltamisesta. Kristus on valo tälle maailmalle. Apostoli kirjoittaa: ”Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina!” Kehotus on helppo ymmärtää, mutta ei helppo täyttää. Samassa kirjeen luvussa apostoli luettelee kaikkea sitä, mikä ei kuulu valon lapsille. On vavahduttavaa lukea niitä asioita ja nähdä, että edelleen valo paljastaa omassa elämässä sitä, mikä ei kuuluisi valon lapsille. Kristuksesta säteilevä valo paljastaa synnin meissä, mutta ei tee sitä hukuttaakseen meidät, vaan kutsuakseen meidät elämään. Samassa viidennessä luvussa on ihana evankeliumin lupaus: ”Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef.5:14). Hengellisesti kuollutkaan ei ole Kristuksen tavoittamattomissa!
Eilen piispa Olavi piti koskettavan raamattutunnin otsikolla ’Tulkoon pimeyteen valo’. Opetuksen lähtökohta ja keskus oli Psalmin 119 jae 105: ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni.” Jumalan sana on valon lähteenä keskeinen asia. Tämän elämän valinnoissa sanan valo valaisee useimmissa tapauksissa niin kuin Raamatun aikojen öljylamppu. Pieni liekki valaisi vain yhden askelen matkan. Elämämme valintatilanteissa on hyvin ratkaisevaa, mihin suuntaan kulloinkin otamme ensimmäisen askelen. Ensimmäisen askelen jälkeen yleensä tie vie omalla painollaan. Siksi olisi äärimmäisen tärkeää ottaa uusissa tilanteissa ensimmäinen askel Jumalan sanan ohjaamaan suuntaan. Suokoon Jumala meille siihen yksittäisinä kristittyinä ja seurakuntana voiman ja rohkeuden.