Kaikki syy toivoon
Saarna Pyhärannan piispantarkastuksessa kynttilänpäivänä
Nyt on nyt
Simeon on odottanut. Hän on odottanut odottamasta päästyäänkin: ehkä hän ensin odotteli temppelissä ja norkoili sen nurkilla, kunnes – viikkojen, kuukausien ja vuosien kertyessä – päätyi yhä useammin istuskelemaan jollekin portille tai vain jäämään kotosalle. Odotus ei kuitenkaan sammunut. Simeon oli yhä ja aina vain ja edelleen vakuuttunut siitä, että hänen elinaikanaan tapahtuisi suuri käänne ja että hän näkisi sen omin silmin.
Mitä Simeon täsmälleen odotti, se jätetään meille sanomatta. Se kerrotaan, että ”hän odotti Israelille luvattua lohdutusta” ja ”ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun”, siis Messiaan. Jos tässä oli kaikki, Simeon varmaankin odotti samaa kuin moni muukin: vapauttajakuningasta, uutta Daavidia ja voitonsankaria. Ehkä hän oletti näkevänsä tämän Messiaan jostakin etäämmältä, kadun varresta, kun kuningas ratsastaisi ohi saattojoukkoineen ja sotilaineen. Sitä sopi odottaa, se oli totisesti odottamisen arvoista! Sen kun vain näkisi, voisi hyvillä mielin todeta elämänsä juoksun tulleen hyvään päätökseen.
Sitten tulee se päivä, jona Simeon ei voi pysyä paikoillaan. On pakko nousta, vaikka kukaan ei pakota. On sisäinen pakollinen pakko lähteä liikkeelle. Nyt on se nyt, johon koko elämä on tähdännyt, jota on odottanut silloinkin, kun ei ole tietoisesti muistanutkaan mitään odottavansa. Se on juuri nyt, vaikka mistään ei kuulukaan kuninkaan ratsun kavioiden kopinaa eikä kansan riemuhuutoja. Juuri nyt se on, juuri nyt on se päivä, vaikka tämä päivä näyttää vain yhdeltä monista ja vaikka se vielä hetki sitten tuntuikin siltä. Ei auta: nyt on mentävä temppeliin.
Kirkastuva katse
Luukas kertoo äärimmäisen tiiviisti, kuinka ”Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen”. Luukas ei kerro mitään ihmisvilinästä eikä Simeonin yrityksistä etsiä joukosta joku, jonka vuoksi hänen oli tänään pakko tulla tänne. Luukas kuvaa kohtaamista kuin tyhjällä näyttämöllä, jonka toisella laidalla seisoo Simeon ja toiselta laidalta esiin astuvat Joosef ja Maria lapsineen. Se kaikki on kuitenkin tapahtunut toisin.
Simeonista sanottiin, että ”Pyhä Henki oli hänen yllään ja että Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut”, mitä – tai pikemminkin kenet – hän vielä kohtaisi. Tuskin hän luonnostaan olisi ketään joukosta erottanut, ei ainakaan köyhänpuoleista nasaretilaispariskuntaa. Ei sellaista vaatimatonta paria vauvoineen, jolla ei ollut varaa uhrata lammasta, vaan jonka oli tyytyminen kahteen kyyhkyseen. Mutta nyt, jonkinlaisella yliluonnollisella varmuudella, Simeonin katse kohdistuu juuri tuohon pariin ja heidän lapseensa. Hänelle on luvattu, että hän näkee Herran Voidellun ja juuri niin tapahtuu: koko ihmispaljous muuttuu hänen silmissään epätarkaksi ja terävinä sen keskeltä piirtyvät vain lapsi ja häntä kantavat vanhemmat. Se on tuossa, se on nyt siinä: se mitä koko elämänsä on odottanut, ikävöinyt, kaivannut, janonnut ja nälkinyt.
Kun siinä on kaikki, mitä muuta enää tarvitsisi. Ei mitään, ja sen Simeon pukee sellaisiksi sanoiksi, joita toivonsa täyttymisen kokeneet – ja toivonsa täyttymistä vain odottaneetkin – ovat vuosisatoja ja jopa –tuhansia toistaneet: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Mitä toivoa
Simeonia tavallaan kadehtii – tai ehkä sen ”tavallaan” voi jättää pois: Simeon käy kateeksi. Hän sai kokea toivonsa täyttymyksen. Hänen aurinkonsa nousi. Hän voi luottaa siihen, että nyt siirrytään pahemmasta parempaan. Vaikkei hänellä olisikaan ollut sen kummempi kiire ”lähteä rauhassa”, vaan jatkaa elämäänsä vaikka vuosikausia, nyt hän oli varmaa siitä, että hän oli mukana jossakin sellaisessa, joka päättyy hyvin.
Simeon käy kateeksi, koska meidän kokemuksemme maailmasta on toisenlainen, tavallaan jopa käänteinen. Kultainen aika on takana päin. Se on tuoreessa muistissa, itse asia sitä vielä eletäänkin, mutta se, mihin ollaan menossa ja mihin päätymässä, on vähemmän selvää. Toisaalta satavuotias Suomi on uskomaton selviytymiskertomus ja menestystarina köyhyydestä hyvinvointiin, sisällissodasta yhteiskuntarauhaan ja uhanalaisuudesta vakauteen. Toisaalta tasavallan presidentti tuskin erehtyi, kun hän kuluneella viikolla virkaan astuessaan totesi: ”Kulunut kuusivuotiskausi on ollut myrskyisää aikaa. Konflikteja on puhjennut niin Euroopassa, sen lähialueilla kuin kauempanakin.; Vain harva tämän vuosikymmenen kriisi on ratkennut. Päinvastoin, oireellista on ollut niiden pitkittyminen ja hankaloituminen.; En odota maailman sanottavasti rauhoittuvan tulevallakaan ajanjaksolla.”
Maailma ei ole kirkko eikä yhteiskunta ole seurakunta, mutta yhdessä ja samassa maailmassa me elämme niin kansalaisina, kuntalaisina kuin kristittyinä ihmisinäkin. Kun epävarmuus lisääntyy ylipäätään, se nousee myös meissä. Kun rauhan ja turvallisuuden perään pannaan kysymysmerkki, sellainen piirtyy myös meidän mieleemme. Kun kaiken kaikkiaan aletaan pelätä tai jopa odottaa pahaa, meidänkin horisontissamme alkavat vaeltaa synkät ja uhkaavat pilvet. Tämän ajan simeonit eivät odota näkevänsä Herran Voideltua, vaan toivovat voivansa olla näkemättä pienempää tai suurempaa hävityksen kauhistusta. He eivät kaipaa suurta muutosta ja mullistavaa käännettä, vaan toivovat sen, mikä on hyvää – ja usein vaivalla rakennettu historiallinen saavutus – kestävän ja pysyvän.
Kun menettää kaiken
Siinä kuin presidentti ei ”odota maailman sanottavasti rauhoittuvan tulevallakaan ajanjaksolla”, siinä ei myöskään meidän kannata odottaa kirkon ja sen seurakuntien toimintaympäristön lähitulevaisuudessa sanottavasti tasaantuvan tai helpottuvan. Kristityn näkökulma ja toivottavasti myös elämänkokemus on kuitenkin itsepintaisen toiveikas – ei siksi, että kristitty olisi itsepäinen tai että hän kieltäisi tosiasiat, vaan sen vuoksi, että kristillisessä uskossa yhtyvät äärimmäinen realismi ja perusteltu, lannistumaton toivo. Tämä kristillisen uskon erityislaatu on sisäänkirjoitettu jo tämän kynttilänpäivän evankeliumiinkin.
Kun Simeonin toivo täyttyi, temppeliin ei tullut sellainen Daavidin poika ja sellainen Messias, joka siltä seisomalta olisi antanut vapauden, tuonut rauhan ja perustanut oikeudenmukaisuuden valtakunnan. Vasta vuosikymmenten päästä – Simeonin epäilemättä jo ”lähdettyä rauhaan” – alkoi tapahtua. Aluksi tuota temppeliin aikoinaan tuotua lasta kuunneltiin ja seurattiin. Johanneksen evankeliumi (12:5) kuvaa, kuinka ”koko maailma juoksi hänen perässään”, mutta nisankuun 14. päivän iltapäivällä vuonna 33 (3.4.33) tämä juoksu päättyi. Jeesus kuoli paitsi kaikkien seuraajiensa myös itse Jumalan hylkäämänä. Tappio oli täydellinen ja messiaanisen hankkeen loppu niin nolo kuin häpeällinenkin.
Heprean Messias on sama kuin kreikan Kristus. Tämä Messias, tämä Kristus, heittäytyi tyhjyyteen ja putosi pohjattomuuden pohjalle. Siksi hänen valtakuntansa ulottuu maan alimpiin paikkoihin. Kristus on nimenomaan ja juuri niiden Messias, jotka ovat menettäneet kaiken ja joilta on riistetty kaikki.
Pimeys on pimeää ja valo valoisaa
Jo viikon päästä on laskiaissunnuntai. Viikko viikolta Kristuksen seuraaja viedään yhä suurempaan hiljaisuuteen ja yhä perusteellisempaan voimattomuuteen. Pitkäperjantaina ei enää ole jäljellä mitään muuta kuin kaiken ihanteellisuuden ristiinnaulitseminen ja kaiken yleisen toiveikkuuden kuolema. Vasta silloin on varmaa, ettemme me petä itseämme ja toinen toistamme. Kun meiltä viedään kaikki, kun me suostumme tai meidät pakotetaan kaikkein karuimpiinkin tosiasioihin, me saamme kaiken, niin tulevaisuuden kuin toivonkin. Vasta silloin, ei ennen.
Simeon on lopulta sittenkin oikeassa, kun hän juhlii nähneensä ”valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille”. Kun maailma on pimeimmillään, on kuin onkin, kun tätä ei voi kieltää eikä kiertää, silloin toivon valo ja kirkkaus eivät voi olla erottumatta. Tinkimätön tosipohjaisuus ja lannistumaton toivo kuuluvat yhteen. Pitkäperjantain pimeä on ihan pimeää ja pääsiäisen valo on aivan valoista.
Ehkei Simeonia lopultakaan kannata kadehtia. Hän uskoi toivonsa täyttyneen, hän jopa käsitti sen nähneensä ja rauhassa hän lähti. Meillä puolestamme on tiedossamme – tai pikemminkin uskossamme ja kokemuksessamme – tuon Herran Voidellun koko tie syvään pimeyteen ja kirkkaaseen valoon. Kun meillä ei ole syytä olla toiveikkaita sen suhteen, mihin maailma on menossa, meillä on kaikki syy toivoon. Meillä on näköpiirissämme se ”pelastus, joka on kaikille kansoille valmistettu: valo, joka koittaa pakanakansoille”