Kynttilänpäivä nostaa eteemme vielä kerran joulun perheen. Maria ja Joosef tuovat runsaan kuukauden ikäisen poikansa Jerusalemin temppeliin, koska Mooseksen laki määräsi niin. Siellä osuu paikalle samaan aikaan vanha Simeon. Heidän kohtaamisestaan syntyy tämän sunnuntain sanoma.
Mikä toi tuoreet vanhemmat temppeliin? Siihen on useampikin syy. Ensimmäinen oli se, että äidin oli puhdistauduttava. Synnyttänyt nainen oli Mooseksen lain mukaan saastainen, epäpuhdas. Puhdistautuminen merkitsi käytännössä uhrien suorittamista. Joosef ja Maria toivat köyhän kansan uhrin, kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikasta.
Mistä oli puhdistauduttava? En tiedä. Sanoiksi lausuttuna en ole koskaan kuullut sitä. Ainoa ajatus-myönteinen ajatus- on se, että tällä tavalla taattiin äidille rauha tietyksi ajaksi. Kotona pysytteleminen tietyn ajan ja muutenkin antamalla asialle tabu-luonne tehtiin tärkeä asia jotenkin koskemattomaksi.
Mutta niin kuin tiedämme tämä asia tuli osaksi kristillistä yhteiselämää, kyselemättä, pohtimatta onko se sovitettavissa uuteen, kristilliseen elämäntapaan. Kysymättä, mitä se oikeasti palvelee. Minunkin isoäitini, jotka synnyttivät lapsensa viime vuosisadan alussa, olivat vielä vahvasti tämän paineen vaikutuspiirissä. Äitini on kertonut oman äitinsä tehneen reissun pappilaan kirkottamiskäytännön mukaisesti. Mitä siellä kirkkoherran kansliassa tapahtui, mikä sävy siinä oli, sitä ei äitini tiennyt. Omalta osaltaan äitini ei koskaan puhunut tällaisesta. Tuntuu siltä siinä välissä kirkottamisajatus vain unohtui. Mutta hävisikö noin painava asia naisten tajunnasta noin vain ykskaks? En usko. Olen vuosikymmeniä odottanut, että joku naistutkija ottaisi tutkimusaiheekseen tämän nimenomaan teologiselta ja hengelliseltä kannalta ja virittäisi keskustelun siitä.
Mitä mitä evankeliumimme sanoikaan :”..päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaa piti puhdistautua”. Heidän? Eikö kreikkalainen Luukas tiennyt, että se koski vain naista?
Antakoot tämä sana ”heidän” oikeutuksen seuraavaan. Joosef ja Maria, Simeon –varmaan monen lapsen isä ja isoisä -, minun isoäitini ja –isäni, eivät voisi käsittää, että tämän päivän Suomessa isien läsnäolo synnytyksessä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Vanhemmat haluavat jakaa lapsensa odotuksen ja syntymän. Synnyttäminen ei ole enää häpeän verhoama naisten salaisuus. Asia on ”heidän” yhteinen. Nyt on aivan erilaiset mahdollisuudet jakaa varsinkin ensimmäisen lapsen syntymän aiheuttama hämmennys ja pelko. Niitä kuvasi ystävättäreni vahvalla muistikuvallaan 40 vuoden takaa. Hän istui sylissään vastasyntynyt esikoispoikansa liian suuressa potkupuvussaan. Hänen ajatuksensa oli: Miten pystyn ruokkimaan häntä niin, että edes potkupuku tulee täyteen. Puhumattakaan kaikesta muusta pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin. Miten eri tavalla ”heidän” , isän ja äidin, on tänä päivänä mahdollista jakaa myös ilo.
Marian ja Joosefin temppeliin tulolle oli toinenkin syy. Mooseksen lain mukaan esikoisena syntynyt poikalapsi kuului Jumalalle. Hänet oli ikään kuin ”ostettava” Jumalalta takaisin tietyin uhrein. Tämän asian siirtymisestä kristilliseen käytäntöön muodossa tai toisessa en ole koskaan kuullut. Mutta sitäkin enemmän on vaikuttanut kautta historian poikien merkitys ja arvo tyttöihin verrattuna. Sitäkin enemmän kun se nousee uskonnosta ja Raamatusta. Ajattelen tyttöjä kautta aikojen, jotka ovat syntyneet pettymykseksi vanhemmilleen. Heitä jotka koko elämänsä taistelevat tullakseen hyväksytyiksi. Tässä yhteydessä silmiini osui erään naisen kuvaus tyttövauvan kastetilaisuudesta. Isä piti lasta sylissään ja kasteen ajaksi hän polvistui tyttärensä sylissään. Sillä tavalla kuin kertoja asian kertoi, tapahtuma kantoi korvaavaa elämystä kaikille tyttärille, joiden olisi pitänyt olla poikia.
Mutta palatkaamme Jerusalemin temppeliin. Hengen johdatuksesta paikalle tulee Simeon. Hän kuului maan hiljaisiin. Hänellä ei ollut virallista eikä vaikutusvaltaista asemaa. Vuosikymmeniä hän oli hiljaisuudessa odottanut Israelille luvattua lohdutusta. Hengen vaikutuksesta hän tunnistaa Jeesuksen kymmenien, satojen vauvojen joukosta. Hän puhkeaa ylistämään Jumalaa. Hänen silmänsä ovat nähneet pelastuksen. Ja kuitenkaan: ei hän inhimillisessä mielessä tullut tietämään. Kului vielä 30 vuotta, ennen kuin Jeesus alkoi toimintansa, jolloin kuurot kuulivat ,sokeat saivat näkönsä ja köyhille julistettiin ilosanomaa. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus eivät tapahtuneet Simeonin eläessä.
Miten kaunis ja hyvä sana on lohdutus, se mikä Israelin kansalle oli luvattu ja mikä tuli kaikkien kansojen osaksi. Lohdutus kuvaamassa sitä mitä Jumala meille on ja sitä mitä Jeesus lähetettiin meille olemaan. Teologiassa ovat tärkeällä sijalla ja monelta kulmalta tarkasteltuja pelastu, sovitus ja lunastus. Mutta lohdutusta ei ole tässä joukossa. Veijo Meren Sanojen synty kirjassa haetaan merkitystä sanalle lohduttaa tällä tavalla: Lohduttaa on todennäköisesti alun perin tarkoittanut sulattamista, pehmentämistä ja irrottamista. Kuinka paljon me tarvitsemme kaikkea tätä. Kuinka paljon me tarvitsemme lohdutusta. Meissä kaikissa elämä saa jotain jäätymään ja kovettumaan – nuorimmissakin, pelkäänpä. Jeesus on tullut rakkaudellaan ja läsnäolollaan sulattamaan ja pehmentämään sydäntemme haavoja ja irrottamaan siteitä meidän yksittäisten ihmisten elämässä ja yhteisessä elämässä.