Vanhan miehen ja pienen vauvan kohtaaminen on herkkä ja kaunis hetki. Tuo tapahtuma kynttilänpäivän evankeliumissa on koskettava. Reilun kuukauden ikäinen lapsi lepää vanhuksen haurailla käsivarsilla. Evankelista Luukkaan kuvaus on suorastaan idylli. Ja silti tuossa hetkessä oli kyse paljon syvemmästä asiasta kuin tunnelmallisesta tapahtumasta.
Joosef ja Maria olivat tulleet vauvansa kanssa Jerusalemin temppeliin. Lain vaatimuksiin kuului äidin puhdistautuminen 40 päivää poikalapsen syntymän jälkeen. Vanhan testamentin säädöksen mukaan puhdistautumiseen kuului myös eläinuhri, jonka pappi toimitti naisen puolesta. Evankeliumin mainitsemat ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa” ilmaisevat vanhempien taloudellisen aseman. Näin vaatimaton uhri oli sallittu vain silloin, kun lapsen äidillä ei ollut varaa lampaaseen. Jeesus-lasta puolestaan koskivat määräykset esikoispojasta. Mooseksen lain mukaan jokainen esikoispoika oli Herran oma ja oli pyhitettävä Herralle. Häntä ei uhrattu, vaan hänet tuli lunastaa vapaaksi takaisin vanhemmilleen.
Kesken juhlallisen toimituksen temppelissä tapahtuu yllätys. Paikalle tulee vanha mies, Simeon. Evankelista Luukas kertoo, että hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä mies. Hän kuului maan hiljaisiin. He olivat ihmisiä, jotka osallistuivat uskollisesti jumalanpalveluksiin ja rukoushetkiin. He panivat kodeissaan painoa hartaudelle ja rukoukselle. He pitivät kärsivällisesti kiinni Jumalan lupauksista ja elivät yksinkertaista, vaatimatonta elämää. Simeonkin odotti ”Israelin lohdutusta” eli Messiasta, luvattua pelastajaa. Nyt hän oli Pyhän Hengen johdatuksesta tullut temppeliin. Siellä Simeon sai viettää elämänsä tähtihetken. Hän sai ottaa Jeesus-lapsen syliinsä.
Vanhan Simeonin ja pienen Jeesus-lapsen kohtaaminen oli kaunis ja herkkä hetki. Mutta se ei ollut vain idyllinen tapahtuma. Siitä avautuu tärkeitä näköaloja niin meidän kuin kirkkomme elämään.
Ensinnä Simeonin ja Jeesuksen kohtaaminen tuo esille uskon merkityksen. Kun Simeon kohotti lapsen, hän samalla näki pienessä lapsessa sen, mitä muut eivät vielä nähneet. Hän näki Jumalan lupausten toteutuneen. Vanhan liiton aika säädöksineen oli jäänyt taakse, uusi oli tullut tilalle. Juutalaiset olivat valittu kansa. He olivat käsittäneet, että Jumalan lupaukset koskivat vain heitä. Heidät oli asetettu erityisasemaan. Mutta Simeonin todistus antaa ymmärtää jotakin muuta. Lapsessa, jota Simeon pitää käsissään, on kaikkien kansojen pelastus. Jo aikoja sitten Abraham oli saanut lupauksen siunauksesta kaikille kansoille. Nyt nuo lupaukset toteutuvat Jeesuksessa. Simeon ei nähnyt vain pientä avutonta lasta. Hän näki lapsessa Jumalan lupausten toteutuneen, hän näki pelastuksen ennen kuin pelastuksen tapahtumat olivat toteutuneet Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa.
Simeonin usko oli historian taitekohdan Messias-uskoa. Yhtenä ensimmäisistä uuden liiton ihmisistä hän sai nähdä ja ymmärtää sen, että juutalaisille ja koko maailmalle luvattu Pelastaja oli nyt tullut. Simeonin usko oli uskoa, joka näki oleellisen, pintaa syvemmälle. Simeon näki uskossaan, että Jeesus oli tullut Vapahtajaksi, Pelastajaksi. Usko näki Jeesuksen varsinaisen tehtävän ja hänen tulonsa tarkoituksen. Simeonin usko oli pelkistettyä uskoa. Jeesus oli siinä keskeinen, hän yksin oli pelastukseen riittävä, hänen armonsa yksin riittää. Ja sanoma tästä pelastuksesta oli tarkoitettu kaikille.
Tällaisen uskon Pyhä Henki oli Simeonille kirkastanut. Tällaista yksinkertaista Jeesus-uskoa minä tarvitsen ja rohkenen ajatella, että meidän aikamme ihminen tarvitsee. Tällaista yksinkertaista Jeesus-uskoa kristillinen kirkko on lähetetty julistamaan.
Uskonnot Suomessa –hankkeessa on kirjattu Suomessa toimivan yli 800 uskontoa tai uskonnollisperäistä liikettä. Viime vuosikymmenenä uskonnollisuuden kirjo on räjähdysmäisesti kasvanut samalla kuin moniin perinteisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvien määrä on laskenut. Kirkollemme tällainen kehitys on yhtäältä haaste avoimeen vuoropuheluun ja dialogiin, toisaalta oman identiteetin vahvistamiseen. Se merkitsee myös lähetystehtävän todesta ottamista. Kirkon ydintehtävä on todistaa sanoin ja teoin Jeesuksesta Kristuksesta. Sitä ei tee kukaan muu. Siitä me emme voi kirkkona tinkiä, jos aiomme olla kristillinen kirkko.
Toiseksi Simeonin ja Jeesuksen kohtaaminen merkitsee vanhan ja uuden kohtaamista. Simeon oli vanhan liiton edustaja. Silti hän ei kuulu niihin, jotka elävät menneisyydessä. Hän on suuntautunut eteenpäin, kohti tulevaisuutta. Simeonin esikuvallisuus on siinä, että hän on avoin uudelle. Itse asiassa hän oli odottanut sitä vuosikymmenien ajan. Simeonin kiitosvirsi on todistus muuttumattomasta evankeliumista. Samalla se on myös esimerkki ajan oikeasta seuraamisesta, siitä miten Jumalan lupaukset täyttyvät ja Jumala toimii luomassaan maailmassa.
Simeon jaksoi kärsivällisesti uskoa Jumalan lupaukseen. Hänen uskonsa ei ollut johonkin kokemukseen tai elämäntapahtumaan perustuvaa uskoa. Se oli uskoa, joka perustui Jumalan sanaan.
Vanhan ja uuden suhde, uudistuminen on jokaisen kristityn ja kirkon jatkuva peruskysymys. Olen usein palannut siihen puheeseen, jonka dekaani Martti Parvio piti publiikissa valmistuessani teologisesta tiedekunnasta 26 vuotta sitten (20.12.1982). Hän totesi: ”Kirkon ja teologian vuosituhantisella kehityksellä on niin pitkä perspektiivi, että siitä täytyy käydä ilmi eräät perusselvyydet ja johtavat näkökohdat. Voisimme niitä myös kutsua teologian ja kirkkolaivan pohjapainoiksi. Raamatun rinnalla on tällöin ennen kaikkea kysymys vanhan kirkon uskontunnustuksista ja siitä yksinkertaisesta hengellisestä sanomasta, jonka löydämme katekismuksen maailmasta. Kun pohdimme teologian uutuuksia ja hienouksia, olisi myös kysyttävä itseltä, kuinka hurskaat vanhempamme nämä asiat näkivät. Heillä oli kenties elämässään enemmän vakaasti pystyssä pitävää hengellistä ominaispainoa, jota itse tarvitsisimme enemmän.” Kunnioitetun opettajani viisaus on itselleni tarpeen, mutta arvelen, että meidän kaikkien on se syytä muistaa. Uutta voidaan rakentaa vain vanhalle pohjalle. Uudistumisessa on kyse jatkuvuudesta, vanhan ja uuden hedelmällisestä vuorovaikutuksesta.
Kynttilänpäivän viesti on: Kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Se merkitsee Simeonin lailla luottamusta Jumalan johdatukseen, uskollisuutta hänen sanalleen sekä jatkuvaa rukousta. Kirkon uskontradition varaan on turvallista rakentaa. Mutta samalla tulevaisuuden rakentaminen tarkoittaa rohkeutta uudistua. Kirkollamme on edessään suuria haasteita. Sen yhtenäisyyttä koetellaan. Sen uskoa haastetaan nykyajan henkisyyden, moniuskontoisuuden ja uusateismin keskellä. Sen jäsenyys asetetaan yhä useammin kyseenalaiseksi. Sen rakenteet ovat historiansa nopeimman murroksen kourissa. Sen toiminnan mukautumiskykyä kysytään yhteiskunnan ja elinkeinoelämän rakennemurroksen edessä.
Kun kirkko on vahva sisäisesti ja hengellisesti, se kykenee uudistumaan tämän ajan tarpeiden mukaan. Kun se luottaa Jumalan sanan perustaan, sen ei tarvitse puolustautua, vaan se voi olla avoin uudistukselle. Olemuksestaan ja tehtävästään tietoinen kirkko voi rohkeasti pitää esillä evankeliumia Jeesuksesta, asettua apua tarvitsevan ihmisen rinnalle, puolustaa heikkoja ja syrjittyjä, puhua oikeudenmukaisuuden, kohtuuden ja ihmisyyden puolesta, kantaa vastuunsa luomakunnasta ja yhteisestä tulevaisuudestamme. Tällainen kirkko ei puolusta menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan.