Kynttilänpäivä, Luuk. 2:22-35, Martti Vaahtoranta

1.
Me suomalaiset olemme kateellista kansaa. Kateus on tosin yleisinhimillistä, mutta tässä asiassa me taidamme olla erityisen yleisinhimillisiä. Tai ainakin minä.
Kateutta voi olla siinäkin mukana, kun vähättelemme toinen toistemme työtä ja kutsumusta ja ajattelemme naapurin tai ystävän tai sukulaisen pääsevän elämässä helpommalla kuin me. Tietysti se on usein myös totta, mutta ei suinkaan aina. Käsityksemme perustuu joskus vain ennakkoluuloihin, jotka johtuvat silkasta tietämättömyydestä.
Minä en varsinaisesti ollut koskaan kadehtinut kotiäitejä enkä halveksinut äidin työtä – tai ehkä hiukan kumminkin. Oli nimittäin niin houkutteleva ajatus viettää päivät pääksytysten kotona ilman tiukkaa aikataulua kaiken kivan ja kauniin parissa. Siinä sivussa voisi sitten vähän laittaa ruokaa, ehkä siivota ja tietenkin hoitaa lapsia, jos meitä niillä siunattaisiin.
No, siunattiinhan meitä. Ja sitten olimme pian myös tilanteessa, jossa rahapula ja muut asiat pakottivat äidin töihin, tai niin sen tilanteen ainakin silloin koimme. Kotona oli kuitenkin vasta toisella vuodella oleva esikoisemme, meidän pieni poikamme ja isä, jolta olivat opinnot kesken eikä muutakaan työpaikkaa tiedossa.
Ja ikäänkuin itsestään kävi niin, että minusta tuli koti-isä. Sain suuren etuoikeuden hoitaa omaa pientä poikaani, mutta myös haasteen huolehtia huushollista tavalla, johon olin tottunut ja johon olisin itse tyytyväinen.
Niin se alkoi, ja aikanaan se myös loppui. Mutta ikinä, ikinä enää en sano kotiäidin (enkä koti-isän) työtä helpoksi enkä hänen kutsumustaan keveäksi! Minä olin aivan poikki, eikä aika silti riittänyt mihinkään! Huushollin hoitotasosta piti tinkiä heti alkumetreillä, mutta silti oli koko ajan kiire. Opin, kuinka paljon kotona tehdään työtä suurella sydämellä ja taidolla ja kuinka helposti sen ohi kävellään sitä koskaan huomaamatta.
Mutta myös sen näin, ettei isästä ole äidiksi, ei, vaikka kuinka yrittäisi. Oli terveellistä oppia entistäkin enemmän arvostamaan äidin työtä ja kutsumusta, mutta huomata myös, että parhaimmillaankin olin isänä vain kohtuullisen hyvä sijainen hyvälle äidille. Opin jotakin myös isän viran suuresta arvosta ja ominaislaadusta. Jumala on luonut meidät miehiksi ja naisiksi ja isiksi ja äideiksi toinen toisiamme ja ennen kaikkea lapsiamme varten, jos heitä meille annetaan. Emme ole vaihdettavissa toisiksemme.
2.
Aivan erityisesti opin arvostamaan vaimoani. Senkin olin tosin oppinut jo muutenkin, mutta myös erityisellä tavalla ja tietystä syystä: olin saanut olla mukana esikoisemme synnytyksessä.
Se oli valtava kokemus, jota on yhä vaikea pukea sanoiksi. Suurta oli jo sekin, että puolisoni halusi jakaa sen kanssani. Ja olisihan minustakin tuntunut pahalta jättää hänet yksin juuri tuolla suurella, mutta vaikealla hetkellä.
Silti tiedän, että lopulta äiti on yksin siinä kivussaan, joka liittyy uuden elämän syntymiseen. Isä voi vain seistä vieressä ja rukoilla ja ihmetellä vaimonsa suurta urhoollisuutta uuden elämän palveluksessa. Kipua hän voi ehkä hiukan lievittää, muttei ottaa sitä pois.
Eikä synnytys ole vielä tänäkään päivänä vaaraton asia. Se ei ole vaaraton lapselle, muttei myöskään äidille. Uuden elämän äärellä ollaan aina myös lähellä kuolemaa. Sen tähden maallinen synnytys elämän ja kuoleman rajalla kantaa itsessään syvempiä ja suurempia merkitykisä. Se viittaa ikuisen elämän ja ikuisen kuoleman rajalle, meidän olemassolomme ja uskomme perusehtoihin ja -edellytyksiin.
Johanneksen evankeliumissa ovat seuraavat sanat:
”Jeesus huomasi heidän tahtovan kysyä häneltä ja sanoi heille: ’Sitäkö te kyselette keskenänne, että minä sanoin: ’Vähän aikaa, niin te ette minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut’? Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi. Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan.’” (Joh. 16:19-21)
Nämä sanat meidän Herramme puhui vähän ennen kiinniottamistaan, kidutustaan ja väkivaltaista kuolemaansa. Mutta me tiedämme, että kolmantena päivänä Hän nousi kuolleista.
3.
Eilen meillä vietettiin suurta juhlaa. Keskimmäinen lapsistamme täytti kolmantena päivänä helmikuuta 25 vuotta. Neljän polven voimin saimme sukuna ja uusina sukuina kiittää hänestä Jumalaa.
Samalla on mielessämme ollut Kynttilänpäivä kylmänä talvena 1986. Jossakin taustalla on soinut tämän päivän virsi, tosin edellisen virsikirjan sanoilla: ”Tänäänkin nyt Herran kansan riemullinen kiitos soi”.
Keskimmäisemme syntyi Kynttilänpäivää seuraavan maanantain aamuna. Olimme olleet koko nuoren perheen voimin kirkossa, tarjonneet lounaan ja päiväkahvit tädilleni seinän takaa, käyneet parinkymmenen kilometrin päässä isovanhempia tapaamassa ja vielä katsomassa ystäväperheen vastasyntynyttä vauvaa – ja sitten poltot alkoivat.
Synnytys meni hyvin, mutta koville se otti. Sen näin ja koin jälleen, itse voimattomana ja täynnä kunnioitusta rinnalla seisten.
Yhtä kaikki komea poika syntyi. Kipu ja tuskat unohtuivat siinä riemussa!
Vaimoni kuitenkin kertoi, että koko synnytyksen ajan ja suurimman kivun keskellä, vaikka välillä lähes häviten, hänen mielessään oli soinut Kynttilänpäivän virsi, se, jonka mekin tänään veisasimme. Sen viimeinen värssy kuuluu:
Ja kun lähtöhetken tullen
silmäin valo himmenee,
auta, että uskon silmä
sinua vain katselee.
Simeonin kanssa saan
käydä Herraa katsomaan.
4.
Tätä virttä olen itsekin mielessäni laulanut menneellä viikolla. Sillä vaikka me miehet emme osaa synnyttää, mekin voimme omalla tavallamme tietää ja kokea, mitä on elää ja olla olemassaolon rajoilla jopa silloin, kun syntyy uutta, ja varsinkin silloin, kun mitään ei synny, vaikka parhaansa yrittää. Mekin voimme tietää, mitä on pimeys, joka näyttää läpitunkemattomalta. Voimme tietää, mitä on sietämätön kipu, sielun tai myös ruumiin kipu tai molemmat yhtäaikaa, päällekkäin ja limittäin. Mekin voimme tietää, mitä on kuoleman pelko, joka joskus vaihtuu kuoleman toivomiseksi juuri silloin, kun elämä on vahvimmillaan ja auringon pitäisi paistaa.
Miksi näin on? Miksi vaimon on kivulla synnytettävä? Miksi miehen on raadettava otsa hiessä kivisen pellon kimpussa? Miksi on pimeää ja kylmää? Miksi sielu on kuin samea lampi, jonka vesi ei koskaan vaihdu? Miksi taivas on terästä ja maa jäässä?
Ja vaimolle hän sanoi: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva”.Ja Aadamille hän sanoi: ”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ’Älä syö siitä’, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.”
Me olemme elämänkin keskellä kuoleman lapsia. Me olemme kuolevan maailman lapsia. Maasta meidät on otettu, ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman. Elämä on kivulias matka kivuliaasta syntymästä kivuliaaseen kuolemaan. Sellainen on synnin palkka: kuolema, iankaikkinen kuolema ja kipu, joka ei koskaan lakkaa.
5.
Jumala on kuitenkin elämän Jumala. ”Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan.” Jumala iloitsee elämästä. Jumala tahtoo elämää. Ei Hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan että tämä kääntyisi ja pelastuisi.
Kuolema on meidän ihmisten oma valinta. Me olemme itse katkaisseet yhteyden elämän Lähteeseen, Jumalaan, ja irrottaneet itsemme Hänestä. Ikuinen kuolema on kirous, jonka olemme synnin rangaistuksena itse vetäneet päällemme, mutta josta emme voi itse itseämme pelastaa.
6.
Jumala sen sijaan voi. Jumala voi meidät pelastaa. Ja juuri nyt Hän johdattaa meitä katselemaan tiettyä arkipäiväistä tilannetta Jerusalemissa. Nuori äiti tulee temppelin esipihaan itseään vanhemman miehen seurassa melkein vastasyntynyttä vauvaa sylissään kantaen. He ovat tulossa toimittamaan Mooseksen lain säätämää puhdistusuhria vaimon synnyttämisen jälkeisen ajan säädylliseksi päättämiseksi. Kun uhrit on suoritettu, vaimo voi palata osaksi seurakuntaa ja normaalia elämää.
Mutta miksi heillä on poika mukanaan? Ei vauvaa olisi tälle äidin kirkottamisreissulle tarvinnut mukaan ottaa.
Vanhemmat eivät myöskään näytä olevan ostamassa esikoistaan vapaaksi. Mooseksen lain mukaan jokainen esikoispoika oli ”Herralle pyhitetty”, Herralle uhrattu. Sen tähden hänet piti ikäänkuin ostaa eli lunastaa Jumalalta takaisin. Noita lunastusrahoja ei perheellä kuitenkaan näytä olevan mukanaan, vaan ainoastaan sen verran kuin köyhä perhe tarvitsi ostaakseen uhrieläimet vaimon puhdistuspäivien lailliseksi päättämiseksi.
Silti vauva on mukana, kun pientä perhettä tulee pyhäkössä vastaan muuan mies, joka näyttää tuntevan tulijat. Hänet oli usein nähty temppelissä, mutta näyttää siltä kuin tämä päivä olisi hänelle erilainen kuin kaikki muut päivät. Näyttää siltä, että hän on odottanut nuoren perheen saapumista, kun hänen katseensa tavoittaa sen väenpaljouden keskeltä.
Päästyään Marian, Joosefin ja Lapsen luo hän pyytää saada pitää vauvaa sylissään. Maria antaa nyytin Simeonin käsivarsille, ja syvään huokaistuaan tämä puhkeaa lausumaan: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille”.
7.
Raaamattu sanoo, että pyhä Simeon odotti Israelin lohdutusta ja että hän ei ollut näkevä kuolemaa, ennenkuin oli nähnyt Herran Voidellun. Ja nyt Simeon lausuu Lasta katsellen: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi.”
Mitä oikein oli tapahtunut? Ymmärtääksemme sen meidän on kysyttävä, mitä oikein tarkoitti ”esikoisten lunastaminen” Jumalalta ja miksi sellaista vaadittiin? Miksi esikoiset oli rahalla ostettava vapaiksi – ja mistä heidät vapautettiin?
Ensinnäkin heidät vapautettiin papillisista tehtävistä ja niissä avustamisesta. Näitä tehtäviä hoitamaan oli alunperin tarkoitettu kaikki esikoispojat, mutta sitten ne siirtyivät Leevin suvulle.
Mutta mitä olivat nämä papilliset tehtävät? Ne palvelivat niitä jatkuvia uhritoimituksia, jotka olivat temppelipalveluksen sydän ja sielu.
Mutta miksi näitä uhreja sitten toimitettiin? Tämä on tärkeä kysymys. Vastaus siihen avaa sekä esikoisten vapaaksi ostamisen tarkoituksen että koko Kynttilänpäivän sanoman ja Simeonin kiitosvirren sisällön.
Neljännessä Mooseksen kirjassa ovat Herran sanat: ”Katso, minä itse olen ottanut leeviläiset israelilaisten keskuudesta israelilaisten kaikkien esikoisten sijaan, kaiken sijaan, joka avaa äidinkohdun; leeviläiset ovat siis tulleet minun omikseni. Sillä minun omani on jokainen esikoinen. Sinä päivänä, jona minä surmasin kaikki Egyptin maan esikoiset, minä pyhitin itselleni kaikki Israelin esikoiset, … “ (4. Moos. 3:12-13)
Uhraamalla esikoiset Herralle heidät ostettiin vapaaksi siitä kohtalosta, joka olisi oikeuden mukaan ollut heidän osansa. Heidät vapautettiin Egyptin esikoisten kohtalosta.
Eikä esikoisten kuolema vapauttanut rangaistuksesta myöskään niitä, jotka ajaksi säästyivät Egyptin esikoisten kohtalolta. Sen tähden ne uhrit, joita esikoisten oli määrä hoitaa ja joiden toimittamisessa heidän piti avustaa, olivat sijaisuhreja niiden puolesta, joiden olisi pitänyt itse kuolla. Se hinta, joka esikoisista maksettiin, vapautti tästä uhripalvelusta, mutta muistutti silti, että ilman sovitusuhria sinäkin kuolisit. Ilman lunastusta sinun kävisi niin kuin Egyptin esikoisten. Esikoisten uhripalvelus ja lunastushinta viittasivat todelliseen ja vaikuttavaan uhriin, joka todella ja oikeasti vapauttaisi synnin, Perkeleen ja kuoleman vallan alta.
8.
Siitä oli kysymys, kun Jeesus tuotiin temppeliin. Luukas ei erikseen mainitse hänen lunastamisestaan vapaaksi säädetyllä summalla, vaikka se hänestä varmasti maksettiin. Asettuihan Jeesus kaikessa lain alaiseksi pelastaakseen lain alaiset ja tehdäkseen heistä Jumalan lapsia.
Mutta miksi Luukas ei mainitse erikseen tätä? Sen tähden, että Jeesuksessa oli jotakin paljon enemmän kuin yksi monista Israelin esikoisista; sen tähden, että tuossa pienessä, avuttomassa lapsessa saapui temppeliin itse Jumala, Hän, jonka Simeon Pyhän Hengen valossa tunsi ja tunnisti ja johon kaikki Vanhan liiton uhrit viittasivat.
Jeesus itse oli ja on ainoa iankaikkisesti riittävä uhri meidän syntiemme lunastukseksi. Jeesuksessa Jumala itse astui ruumiillisesti siihen omaan Temppeliinsä, jossa Häntä uhrein palvottiin. Jumalan kirkkaus, taivaallinen Valo, tuli Jeesus-vauvassa maailman pimeyden keskelle. Todellinen Armoistuin asettui sinne, missä sitä ennen oli vasta Hänen kuvansa. Isän eteen temppelissä astui se ainoa Uhri, joka saattoi sovittaa koko langenneen ihmiskunnan synnin. Jumala itse antoi uhriksi oman Esikoisensa. Jumala uhrasi rakastetun, viattoman Poikansa, koska mikään muu uhri ei olisi voinut meidän yhteistä syyllisyyttämme sovittaa.
Sillä koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi. Sillä eikö muutoin olisi lakattu niitä uhraamasta, koska näillä, jotka jumalanpalvelustaan toimittavat, kerran puhdistettuina, ei enää olisi ollut mitään tuntoa synneistä? Mutta niissä on jokavuotinen muistutus synneistä. Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: ”Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit; polttouhreihin ja syntiuhreihin sinä et mielistynyt. Silloin minä sanoin: ’Katso, minä tulen – kirjakääröön on minusta kirjoitettu – tekemään sinun tahtosi, Jumala’.” Kun hän ensin sanoo: ”Uhreja ja anteja ja polttouhreja ja syntiuhreja sinä et tahtonut etkä niihin mielistynyt”, vaikka niitä lain mukaan uhrataankin, sanoo hän sitten: ”Katso, minä tulen tekemään sinun tahtosi”. Hän poistaa ensimmäisen, pystyttääkseen toisen. Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan. Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa; mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle, ja odottaa nyt vain, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa astinlaudaksi. Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään. (Hepr 9:1-14)
Näin Heprealaiskirjeen 9. luku.
9.
Olen jäänyt kaipaamaan Saksan kotikirkkomme luterilaisesta jumalanpalveluksesta Simeonin kiitosvirttä, joka veisattiin ehtoollisen päätyttyä. ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi menemään, sanasi mukaan, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi.” Ja ennen ehtoollisen viettoa kirkkoherramme kohotti siunatun leivän, Kristuksen sakramentaalisen ruumiin, kaikkien nähtäväksi ja sanoi: ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.”
Tosin niin veisaamme mekin aina, kun vietämme ehtoollista! Ja ihan pian saamme alkaa harjoitella myös Simeonin kiitosvirren veisaamista ehtoollisen jälkeen. Näin olen antanut kertoa itselleni.
Sillä me olemme siinä samassa ihanassa asemassa kuin pyhä Simeon. Pyhä Henki itse on johdattanut meidän Herran temppeliin, siihen, jota ei ole rakennettu puusta eikä kuolleista, vaan elävistä kivistä, Hänen Poikansa hengellisen ruumiin jäsenistä, jotka Hän on kutsunut ja pyhittänyt Sanan ja kasteen kautta palvelemaan pyhänä papistona Häntä ja kutsumaan kaikkia ihmisiä Hänen valkeuteensa. Pyhä Henki itse on kutsunut meidät kohtaamaan Hänet, joka ikuisesti riittävänä Uhrina jo kerran tuli temppeliinsä.
Meidän puolestamme Hänet uhrattiin Golgatan alttarilla. Kolmantena päivänä Hän nousi synnin, kuoleman ja perkeleen voittajana haudasta. Riemullisessa taivaaseen astumisessaan hän kohotti meidän lunastetun ihmisyytemme Isän oikealle puolelle kirkkauteen ja kunniaan. Sen tähden me nyt näemme Hänen ihmisyydessään Jumalan, jota me Hänen kirkkautensa kunnian olemuksessa emme voisi koskaan kohdata, kuten päivän Vanhan testamentin ja epistolateksti väkevästi julistivat.
Kirkkauden Herran kasvot loistavat Veljemme ja Vapahtajamme armokasvoista taivaan Valoa yllemme, kun otamme Hänet vastaan Hänen saarnatessa sanansa ja ojentaessa meille pyhän ruumiinsa ja verensä. Sen tähden olemme samassa, ihanassa asemassa kuin pyhä Simeon: saamme hänen laillaan kiittää siitä sielumme autudesta, joka meillä on Hänessä, Pojassa, kun Hän itse sulkee meidät syliinsä ja yhdistää meidät itseensä pyhässä Ehtoollisessa.
Mutta perillä emme ole vielä. Mariankin synnyttämisen aika oli ohi, mutta hänen sydämensä läpi oli vielä miekka käyvä, kuten pyhä Simeon ennusti. Meidän elämämme on kivuliasta vanhan ihmisen kuolemista ja uuden ihmisen syntymistä siinä jokapäiväisessä uskon kilvoituksessa, joka on osamme, kun joka päivä nousemme parannuksessa ja uskossa synnin ja kuoleman vallasta elämään ja rakkauteen Hänen jälkiensä seuraamisessa.
Me olemme keskellä kuolemaa eläessämmekin, mutta me emme kulje kohti kuolemaa, vaan kohti elämää.
”Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan.”
Se on totta jo nyt. Kipu on totta, mutta myös ilo. Saamme kipummekin keskellä olla onnellisia ja iloisia Jumalan lapsia! Velkamme on maksettu ja syntimme on sovitettu. Jeesus elää, ja me elämme Hänen kanssaan!