Laskiainen, Luuk. 18:31-43, Tomi Karttunen

Uskosi on sinut pelastanut. Sokea kerjäläinen, yhteiskunnan pudokkaisiin kuuluva henkilö, pääsee evankeliumissa valokeilaan. Juuri edellä on todettu, kuinka opetuslapset eivät ymmärtäneet mitään Jeesuksen puheista kärsimisestä ja ylösnousemuksesta kolmantena päivänä. Kaikki puhkeavat kuitenkin ylistämään ja kiittämään Jumalaa, kun tämä laitapuolen kulkija saa osakseen armon. Terveet eivät tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Sitä tämä havainnollistaa – Jlan käsittämätöntä armoa. Ei niin, etteivätkö myös fyysisesti ja henkisesti terveet kuuluisi Jlan rakkauden piiriin, mutta rakkauden näkökulma onkin paljon laajempi kuin ahdasmielisyydessämme, rajoittuneisuudessamme ja pelkojemme tai ylemmyydentuntomme keskellä osaamme aavistaa.
Keskeiseksi evankeliumissa tulee Sana usko. Saatetaan puhua lapsenmielisen uskon lapsen kaltaisuuden ihanteesta. Tämä ei merkitse sitä, että ylistettäisiin epä-älyllisyyttä. Että tahdottaisiin mitätöidä aikuisen ihmisen ajatus- ja kokemusmaailma. Kuten päivän kirjetekstissä Paavali kirjoittaa: ”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.” Paavali ei kuitenkaan väitä, että hänellä olisi hallussa kaikki maailman viisaus, vaikka olikin varsin kyvykäs kirjanoppinut. Tämä kristillisen kirkon merkittävin teologi, jos ei Herraamme oteta lukuun. Hän jatkaa: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, muta kerran se on täydellistä, niin kuin Jla minut täydellisesti tuntee.”
Mitä se lapsenmielinen usko sitten on. Arkikielessä voidaan sanoa, että jokin on uskonvaraista, kun ei jotakin tarkasti tiedetä. Tiedolla tai tiedon puutteella on kuitenkin vähän tekemistä tämän uskon kanssa. Kristinuskossa on näet aina kysymys Kristus-uskosta. Luottamuksesta persoonaan. Näin vastakohtapareiksi muodostuvat luottamus ja epäluottamus. Luottamus edellyttää yhteyttä ja tuntemista, suhdetta itseäni vastapäätä olevaan ”sinään”. Oikeastaan voimme tuntea tämän sinän vasta, kun hän itse tulee uskovan uudeksi minäksi. Paavalikin toteaa: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Tässä on lapsen kaltaisuuden ydin. Edelleen Paavalin sanoin: ”Ja koska tekin olette Jlan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä! Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.”
Kuten huomaamme, usko ei ole Raamatussa vain sokeaa luottamusta johonkin epämääräiseen. Yhteydenpito toiseen persoonaan tuottaa myös tietoa hänestä. Pyhä kirjamme ja ohjeellisten kirjojen kokoamisessa kriteereinä käytetyt uskon säännöt ja niiden laajentumat, uskontunnustukset, kiteyttävät hyvin olennaisia ja luovuttamattomia piirteitä kristillisestä uskostamme, ainutkertaista ilmoitustietoa. Totena pitäminen ei kuitenkaan vielä riitä, jos puhutaan pelastavasta uskosta. Pitää myös suostua tähän totuuteen, josta ollaan vakuuttuneita. Että se merkitsee jotakin myös minun kohdallani. Ettei se ole vain jokin totuus kirjoissa ja kansissa. Jumala on se, johon – Lutherin sanoin – ”turvaudutaan kaikessa hädässä” ja jolta odotetaan ”kaikkea hyvää”. Tällainen luottamussuhde, rajaton luottamus antaa myös levollisuutta tähän rajalliseen elämään. Perusluottamuksen siihen, että minua kannetaan, että minut otetaan vastaan. Luottamus, joka ei ole omien järjen päätelmieni ja omien mielialojen hallinnan varassa vaan Hengen työtä minussa, sanan kautta salaisesti. Kasteen vedessä, leivässä ja viinissä, liiton merkkien välityksellä.
Usko ei ole vaatimuksia eikä hengellisiä lihaksia vaan nöyrä rukous: ”Herra, armahda minua!” Tässä uskon, toivon ja rakkauden perusta. Sokea kerjäläinenkin sanoi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Huomionarvoista on miehen käyttämä nimitys Daavidin Poika. Arvonimi, johon Jeesus suhtautui pidättyvästi. Halutaan korostaa sitä, että Jeesus oli ihmeellisten tunnustekojen tekijä. Kuten Salomon tiedetään olleen. Jeesus ei kuitenkaan ollut poliittinen Messias. Hän on ristin Herra. Näissä tunnusteoissa onkin olennaista se, että ne kertovat Jlan valtakunnan läsnäolosta. Kyse ei ole ihmeiden tekemisestä poliittisia tarkoitusperiä silmälläpitäen. Tiedämme kyllä meidän päiviltämmekin esimerkkejä poliittisesta teatterista, jolla luodaan sankarikulttia. Siitä ei ollut kysymys. Kysymys oli Jlan teoista, ikuisuuden murtautumisesta aikaan. Siksi opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä puhe kärsimisestä pakanoiden käsissä ja nouseminen ylös kolmen päivän päästä merkitsi.
Vanhastaan on laskiaissunnuntain aiheeksi ilmoitettu ”Jlan rakkauden uhritie”. Jlan kaikkivaltius on itsensä uhraavan rakkauden kaikkivaltaa. Hän on kaikkivaltias ja armollinen. Hänen ei tarvinnut pitää kiinni arvostaan. Hänen, joka on kaiken arvokkaan luoja, ei arvottamisen kohde. Hänen käsissään ihmisten pinnallisessa katsannossa arvottomaksi tuomittu saa arvon ja lainavalonsa sokaisema puolestaan menettää kuvitteellisen arvovaltansa. Kristillisessä uskossa ei ole lähtökohtaisesti kysymys kunnian teologiasta. Siitä, että ne ”Kauniit ja rohkeat”, nuhteettomat ja jalot porskuttaisivat. Ydinasia on ”ristin teologia”. Jla vie ensin syviin vesiin ennen kuin nostaa. Ihmismieli on autio ja tyhjä ennen Jlan luomistekoa, uskon lahjaa. Sitä, että voimme pitää häntä kaiken hyvän antajana. Annit ovat moninaiset. Kaikessa on kuitenkin kysymys Jlan edellytyksettömästä, antavasta rakkaudesta. Käsky sinänsä, ukaasi, herättää vastarintaa, pelkoa tai vihaa. Vain Jlan rakkaus herättää rakkauden Jlaan ja lähimmäiseen. Rakkauden mysteeri. Sanana ehkä kulunut, mutta sisällöltään aina tuore – kiitoksen ja ylistyksen ainoa lähde.
Kirkon tehtävä on olla tämän Jlan asian palveluksessa. Kuten kirkkolain toisessa pykälässä todetaan: ”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jlan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.” Tänään rukoilemme siunausta uusille kirkkovaltuutetuille. Mitä on kirkollinen valta? Piispa Huovinen kirjoittaa artikkelissaan ”Vallankäyttö kirkossa ja seurakunnassa”: ”Kaikki kristityille kuuluva valta on sellaista valtaa, joka on annettu meille meidän ulkopuoleltamme. Meidän valtamme ei perustu omiin taitoihimme, vaan siihen mitä olemme saaneet. Kasteen sakramentti muodostaa kirkollisen vallankäytön lähtökohdan. Jo pieni lapsi on kristillisen kirkon täysivaltainen jäsen. Tämä opettaa meille nöyryyttä ja tasavertaisuutta. Huovinen muistuttaa pappeja, muita työntekijöitä, luottamushenkilöitä, meitä kaikkia siitä, ettemme ole kirkkosalissa emmekä missään istuntosalissakaan oman talomme isäntiä, vaan pelkkiä piikoja ja renkejä. Kirkon ääni on aina Kristuksen ääntä.
Vanhassa kirkkolaissa luottamushenkilön kriteereiksi asetetaan konfirmaation ja kirkon jäsenyyden lisäksi ”jumalanpelko” ja ”kristillinen harrastus”, nykylaissa ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu”. Tunnettuus on toimintaa ja tekoja, suunnittelua ja seurustelua, laulamista ja leireilyä, rakentamista ja rukousta – kaikkea sitä näkyvää ja julkista, joka nousee salatusta sydämen uskosta. On tärkeää, että yhtä aikaa annamme uskon pysyä sydämen piilossa ja samalla kuitenkin kysymme, miten uskomme tulee ilmeiseksi ja kaikille näkyväksi. Mikään valta ei voi toimia oikein eikä kohtuullisesti, ellei sen sisältönä ja sävynä ole rakkautta. Huovinen päättää: Kristittyjen valta on siis kolmenlaista: kasteen valtaa, uskon valtaa ja rakkauden valtaa. Näissä vallankäytön muodoissa meillä kaikilla riittää harjoittelemista aina kuolemaan asti.” Lisäyksenä Huovisen sanoihin: Emme saa unohtaa toivon näköalaa, jonka vahvistaminen on tämän ajan erityistehtävä. Me, joita kantaa vanha totuus: Terve risti, ainoa toivo!