Hineni, I’m ready, my Lord
Saarna laskiaissunnuntaina 3.3.2019 Pöytyällä piispantarkastuksen yhteydessä
Tässä minä olen
Tässä minä olen.
”Silloin Herra kutsui Samuelia nimeltä. Hän vastasi: ’Täällä minä olen.’” (1 Sam 3:4)
”Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: ’Mooses, Mooses!’ Mooses vastasi: ’Tässä olen.’ (2 Moos 3:4)
”Jumalan enkeli sanoi minulle siinä unessa: ’Jaakob!’ Ja minä sanoin: ’Tässä olen.’” (1 Moos 31:11)
Ja vihdoin – tai itse asiassa kaikista näistä aivan ensimmäisenä – myös näin: ”Jumala tahtoi koetella Abrahamia ja sanoi hänelle: ’Abraham!’ Abraham vastasi: ’Tässä olen.’ (1 Moos 22:1). Kun Abraham noin vastaa, Jumala käskee: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, lähde Morian maahan ja uhraa hänet siellä polttouhriksi vuorella, jonka minä sinulle osoitan.” (1 Moos 22:2)
Kun vastaa ”tässä olen”, ei tiedä, mitä on edessä. Mutta jos ei vastaa – niin kuin paratiisissa, jossa Jumala huutaa Adamille ”missä sinä olet” ja saa vastaukseksi vain puolivillaista selittelyä piiloutumisesta (1 Moos 3:9-10) – ei tilannetta hallitse sen enempää. Eikä elämäänsä. Ellei itse astu esiin ja tule mukaan, jostain muualta elämän ehdot ja puitteet sitten kuitenkin tulevat.
Herrani, olen valmis
”Tässä olen” on ensimmäinen rukous, se kun on ilmoittautuminen yhteyteen. Myös viimeinen rukous se voi olla; se on hyvinkin sen oikea paikka. Runsaat kaksi vuotta sitten kuolleen Leonard Cohenin viimeisen albumin You Want It Darker nimikkokappaleessa toistuu yhä uudestaan Hineni, hineni. I’m ready, my Lord. Tässä olen, tässä olen. Herrani, olen valmis.
Niin kuin nimestäkin voi päätellä, Leonard Cohen oli juutalaista syntyperää. Elämänsä lopulla hän palasi yhä tietoisemmin uskontonsa perintöön, jonka kanssa hän lauluissaan ja kirjoissaan painiskeli läpi koko uransa. Kun hän yli 80-vuotiaana sanoo Jumalalle olevansa tässä ja olevansa valmis, hän ei suinkaan koe ilmoittautuvansa jollekin pehmeälle, seesteiselle tai valoisalle, vaan päinvastoin asettuvansa vastapäätä jotakuta ankaran käsittämätöntä. Silloinkaan, kun on elämässään pääsemässä perille, Jumalasta ei vain perille pääse.
Näin Cohenin laulu alkaa: ”Jos sinä olet jakaja, minä olen poissa pelistä. Jos sinä olet parantaja, minä olen murtunut ja halvaantunut. Jos sinun on kunnia, niin sitten minun täytyy olla häpeä. Sinä tahdot pimeämpää, me sammutamme liekin. Ylistetty, pyhitetty olkoon pyhä nimesi. Parjattu, ristiinnaulittu ihmisten kesken. Miljoona kynttilää palaa apua, jota ei koskaan tullut. Sinä tahdot pimeämpää. Tässä olen, tässä olen. Herrani, olen valmis.”
Olkoon käännös noinkin kankea ja hiomaton, yhtä kaikki se kertoo olennaisen, saman kuin meidän oman virsikirjamme virsi 386: ”Salattu Herra, valtakunnassasi ei kuolevainen kestä valoasi, niin syvä meidät peittää pimeys. Me kasvojasi, Herra, tunne emme, se valo, jolla kohtaat sydämemme, on salattu.” Joka ilmoittautuu vuorovaikutukseen sanomalla ”tässä olen”, ei voi suinkaan odottaa edes vähittäistä saati äkillistä kirkastumista. Todennäköisemmin edessä on yhä tiheämpi hämäryys, aukottomampi läpinäkymättömyys ja ehdottomampi pimeys. Toisaalta siksi, että Jumala ei kerta kaikkiaan ole käsitettävissä. Toisaalta siksi, että kun hänelle ilmoittautuu läsnäolevaksi, tulee samalla ilmoittautuneeksi olemaan läsnä kanssaihmistensä elämässä sen kaikkia varjoa myöten. Ja niitähän elämässä kyllä riittää; ”ei ole elämä henttaa”.
”Tässä olen” yhdistää ja altistaa
Jesaja opettaa meille, Jumalan suulla, oikeaa paastoa. Se ei ole rituaalista: sen takia meitäkään ei ensi viikolla kutsuta ”viettämään paastonaikaa”, vaan paastoamaan. Se ei ole teatraalista: omasta paastostaan ei sovi tehdä numeroa, koska eihän siinä mitään leuhkimista ja hehkuttamista ole, että elää edes jonkin aikaa jotenkin siihen tapaan kuin olisi parempi elää koko ajan. Paasto ei myöskään ole itsetarkoituksellista, koska se on välineellistä: tietystä syystä sen avulla pyristellään irti huonoista tottumuksista ja orjuuttavista riippuvaisuuksista ja tietystä hyvästä syystä sitä hyväksi käyttäen pyritään eroon oman mukavuudenhalun noudattamisesta ja omien mielihalujen ensisijaisesta tyydyttämisestä. Itsekeskeisyyttä ja itsekkyyttä suitsitaan sen vuoksi, että toiset ihmiset tulisivat näkyviksi. Sellaista paastoa Jumala odottaa. Sellaista, jossa me ilmoittaudumme läsnäoleviksi toisillemme. Sellaista, jossa me vastaamme toinen toisillemme ”tässä olen” jo ennen kuin kukaan mitään kysyykään.
Joka vastaa ”tässä olen”, avautuu kokemaan, näkemään ja muuttumaan. Joka vastaa ”tässä olen”, kokee ja näkee toisin ja muuttuu, vastasi ”tässä olen” sitten ihmisille tai Jumalalle. Juuri sen vuoksi hinnenii on rukouksista ensimmäinen ja sen vuoksi se on myös tunnustus: siinä tunnustautuu siihen läsnäolon elämänmuotoon, johon Isä on meidät luonut ja johon Poika on meidät lunastanut. Hinnenii, tässä olen, on yhteenkuuluvuuden ja yhteisyyden side, luottamuksen keskipiste ja keskinäisen jakamisen lähtökohta.
Kuten sanottu, se joka vastaa tai sanoo ”tässä olen”, ei kuitenkaan tiedä, mitä on edessä eikä ole ollenkaan selvää, etteikö edessä olisi pimeää; you want it darker. Kun Abraham vastasi Jumalalle hinnenii, hän sai hirvittävän ja järjettömän tehtävän tappaa oman ainoan poikansa uhriksi Jumalalle. Kertomus on sietämätön ja ällöttävä, se suututtaa ja nostattaa kapinaan – eikä sitä loppujen lopuksikaan ymmärrä eikä hyväksy. Mutta, kuinka ollakaan, siinä on toinenkin hinnenii, joka vie aivan eri suuntaan kuin ensimmäinen.
”Mutta kun Abraham tarttui veitseen uhratakseen poikansa, Herran enkeli huusi hänelle taivaasta: ’Abraham, Abraham!’ Abraham vastasi: ’Tässä olen.’” (1 Moos 22:10-11) Ja niin sitten enkeli jatkaa: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään.” (1 Moos 22:12)
Hinne, ecce, katso!
Tätä Jumalan kansan varhaishistorian synkeää välinäytöstä ei tämän käänteenkään jälkeen hyväksy eikä ymmärrä, mutta kun paasto on alkamaisillaan ja meidän mielemme alkavat kääntyä kohti Jerusalemia, jotkut kertomukset alkavat yhtä kaikki asettua rinnatusten tai jopa liukua toistensa lomiin. Ne alkavat kommentoida ja tulkita toisiaan.
Että Isän pitää uhrata ainoa poikansa, kertautuu. Se näyttää tekevän tyhjäksi kaikki lupaukset, kaiken hyvän ja kaiken toivon. Vanhassa testamentissa uhriteko katkeaa juuri ennen kuin muuttuu todeksi, Uudessa testamentissa se taas viedään läpi, mutta uhri ei jääkään viimeiseksi todellisuudeksi. Ja kun Vanhassa testamentissa käänteissä huudahdetaan hinnenii, jonka voisi kääntää myös ”katso-minua” eikä vain ”tässä olen”, Uuden testamentin kertomia Pilatuksen sanoja ”katso ihmistä” tavataan toistaa latinalaisessa muodossa ecce homo. Latinan ecce ja heprean hinne ovat samankaltaisia huudahduksia.
Ehkä Pilatus sitten esitteleekin Jeesuksen meille hänen puolestaan: ”Tässä hän on.” Katsokaa häntä, joka on Tässä-olen koko maailman puolesta. Katsokaa Kristusta, joka tässäolemalla vastaa Jumalalle meidän puolestamme, joka on kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristinkuolemaan asti, häntä, jossa summautuu ja täydellistyy ja ylittyy Abrahamin ja Mooseksen ja Jaakobin ja Samuelin ja ties keiden kaikkien kuuliaisuus ja luottamus. Katsokaa Jumalan Karitsaa, joka on viimeinen ja täydellinen uhri, joka ottaa pois maailman synnin ja jonka jälkeen uhraamisesta katoaa viimeinenkin mieli.
Läsnä ja valmiina
Tämän kun me näemme, me näemme myös toisemme. Tämän nähdäksemme me paastoamme joutavuudesta ja ylettömyydestä ja itsekeskeisyydestä. Siksi me sanomme ”tässä olen”, että tämän tavoittaisimme. Mutta sanomme me mitä sanomme, ensimmäistä ja viimeistä sanaa me emme kuitenkaan pääse sanomaan.
Jesajan järeä ja järisyttävä paastokehotus päättyy sanoihin ”tässä minä olen”, hinnenii. Mutta nyt niin ei sanokaan Jumalalle vastaava ihminen, vaan ihmiselle vastaava Jumala. Tässä ei vuorovaikutukseen ilmoittaudu ihminen, vaan Jumala itse. Jos ihmisen ensimmäinen rukous, antautuminen ja heittäytyminen onkin ”tässä olen”, Jumala on jo – ehkäpä ennen aikojen alkua? – lausunut ensimmäisen sanan, joka pitää viimeiseen asti: ”Tässä minä olen.”
Ja tähän läsnäoloilmoitukseen me vastaamme, mielessämme Jumala ja kanssaihmisemme:
Hineni, hineni
Hineni, hineni
I’m ready, my Lord
Hineni
Hineni, hineni
Hineni