Laskiaissunnuntai, Mark. 10: 32-45, Martti Vaahtoranta

1.
Kun ajattelemme Herran apostoleja, näemme heidät helposti eräänlaisina ylimaallisina hahmoina, vähän semmoisina, miltä heidän patsaansa Helsingin tuomiokirkon räystäiden korkeuksissa näyttävät. Ja heidän päänsä ympärillä näemme pyhyyden sädekehän.
Eikä siinä ole mitään väärää. Teemme oikein, kun puhumme ”pyhistä apostoleista”. Näemme heidät siinä valossa, jossa he Jeesuksen valitsemina, valtuuttamina ja lähettäminä todistajina elivät, toimivat ja kuolivat. Näemme heissä Uuden liiton seurakunnan eli Kristuksen kirkon patriarkkoja ja Herramme veritodistajia.
2.
Silti on hyvä välillä vetäistä pyhät apostolit kirkon katolta maan päälle. On opettavaista katsella heitä joskus kokonaan ilman sädekehää. Sillä meille on hyväksi ymmärtää, etteivät Herran apostolitkaan olleet mitään yli-inhimillisiä ihmemiehiä eivätkä myöskään synnittömiä pyhimyksiä.
Kun apostolit kutsuttiin virkaansa, kaikki heistä eivät ilmeisesti olleet edes erityisen hurskaita juutalaisia. Ei heillä myöskään ollut mitään ”sisäistä kutsumusta” ryhtyä Herran pyhiksi apostoleiksi. Se, mikä teki heistä erityisellä tavalla pyhiä, ei ollut heistä itsestään lähtöisin eikä heidän omaansa, vaan Jumalan lahjaa, tekoa ja vaikutusta. Sillä Jeesus heidät virkaansa valitsi, kutsui ja lähetti. Jeesus heidät siihen myös koulutti siinä teologisessa korkeakoulussa, jota he kävivät kolmisen vuotta Jeesuksen toimiessa heidän professorinaan.
Täyteen kukoistukseensa se, minkä tähden me sanomme näitä miehiä ”pyhiksi apostoleiksi”, puhkesi kuitenkin vasta Jeesuksen ylösnousemuksen, taivaaseen astumisen ja helluntain jälkeen. Se koeteltiin ja puhdistettiin siinä elämän koulussa, johon apostolit uudestisyntymisen kautta pääsivät ja jonka loppututkinto pidettiin marttyyrikuolema silmien edessä tai pitkän apostolin ja Kirkon piispan viran muuten päättyessä yhdessä maallisen elämän kanssa.
3.
Mutta silloinkin, lähtöjään, Herran apostolit olivat tavallisia ihmisiä, sen kaltaisia kuin me. Tietysti he elivät parituhatta vuotta ennen meitä. Mutta ei ihminen niistä ajoista ole kauheasti muuttunut. Asui ja eli hän missä ja milloin tahansa, hänen tarpeensa ja odotuksensa, ilonsa ja murheensa ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia. Ne vain näyttävät erilaisilta, kun puhumme Jeesuksen ajan Israelin ammattikalastajista, tullivirkailijoista ja keitä kaikkia heitä apostolien joukossa nyt olikaan, ja meistä tässä ja nyt.
Vai näyttävätkö? Itselleni oli aikoinaan suuri elämys oppia lukemaan Uutta testamenttia sen alkukielellä eli kreikaksi. Kreikka oli Raamatun syntyaikoina myöhempien aikojen ranskaan, saksaan tai englantiin verrattavissa oleva laajalti puhuttu kieli, jota siihen aikaan osattiin oman äidinkielen lisäksi Rooman valtakunnan itäisissä osissa ja vähän lännessäkin. Ja nyt, kun itse pystyin ainakin jollakin tasolla lukemaan Raamattua kielellä, jolla evankeliumeja kuulivat Rooman ja Korintin kristityt niihin aikoihin, kun ne kirjoitettiin, se ikään kuin vei minut mennessään ja istutti siihen maisemaan, josta evankeliumit ja muut Uuden testamentin kirjat kertovat.
Muistan, kuinka apostoleista tuli silloin inhimillisiä olentoja – paljon pyhempiä tietenkin kuin minä, mutta silti todellisia ihmisiä, joihin saattoi jollakin tasolla jopa samastua. Ja senkin muistan, kuinka Herran Jeesuksen pyhyys ja jumaluus Hänen inhimillisessä hahmossaankin nousi esiin Raamatun kertomuksen kudoksesta. Apostoleilla oli kyllä heilläkin edelleen oma sädekehänsä, mutta se himmeni sen säteilyn rinnalla, jonka Pyhä Henki piirsi Jeesuksen hahmon ympärille ja joka täytti Hänen sanansa läpitunkevalla, mutta samalla hyvää tekevällä valolla ja lämmöllä.
4.
Juuri tämän saman asian, pyhien apostolien syvän inhimillisyyden, tuo päivän evankeliumi näkyviin, jos vain suostumme kuuntelemaan sitä sellaisena, kuin Pyhä Henki on sen meille evankelista Markuksen kautta välittänyt. Näemme apostolit sellaisina, kuin he olivat vain vähän aikaa sen jälkeen, kun Jeesus oli valinnut ja kutsunut heidät seuraansa.
Nämä nuoret ja vähän vanhemmatkin miehet olivat jo ehtineet kokea ihmeellisiä asioita. Mutta kovin paljon he eivät olleet muuttuneet, eivät vielä. Yhä he olivat niitä tavallisia miehiä, jotka vain vähän aikaisemmin olivat kalastaneet Genesaretin järvestä ruokaa perheelleen tai koonneet veroja ja tulleja esivallan laskuun.
Joku heistä saattoi olla hurskaan perheen hurskas kasvatti, joku toinen ehkä vain nimellisesti juutalainen. Joku saattoi elää siivosti ja säntillisesti, joku toinen kenties tunnettiin elämästä, joka ei aina pysynyt niissä rajoissa, jotka muut olisivat mielellään sille asettaneet, ja mahdollisesti myös Jumala. Eli nämä miehet olivat niin kuin me – tai ainakin niin kuin me, ennen kuin Jeesus kutsui meidät seuraansa ja seuraajikseen.
5.
Ajatelkaa siis sitä, mihin nämä tavalliset Galilean pojat oli temmattu mukaan: ihmeitä tapahtui, sairaat paranivat, ruokaa riitti ja kalaa nousi järvestä silloinkin, kun sitä ei siellä pitänyt lainkaan olla. Tämän kaiken opetuslapset näkivät ja kokivat. Ja koko ajan ympärillä oli hurmioon asti innostuneita ihmisiä.
Mutta ennen kaikkea apostolit saivat joka päivä olla Jeesuksen seurassa ja kuunnella Hänen puhettaan. Niin ei ollut kukaan koskaan ennen puhunut. Ja vieläkin suuremmassa he saivat olla mukana:
Vain vähän aikaisemmin juuri Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, joista tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, olivat Pietarin ohella saaneet kokea jotakin, mikä ylitti moninkertaisesti vielä senkin, mitä he olivat siihen mennessä Jeesuksen seurassa kokeneet: he saivat olla vuorella, jolla Jeesus hetkeksi paljasti jumalallisen kirkkautensa Mooseksen ja Elian, kahden Vanhan liiton pyhän ilmestyessä Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan.
Se ei voinut olla sattumaa! Ei Jeesus ollut heitä turhaan ottanut vuorelle mukaansa. Opetuslapsia kyllä pelotti, kun Herran kirkkaus valaisi vuoren laen. Mutta eikö sieltä silti avautunut myös heille valtatie ennen kokemattomaan kunniaan ja kirkkauteen?
Sillä niin kuin nyt vielä Mooses ja Elia, Vanhan liiton pyhät, ilmestyivät Herran oikealla ja vasemmalla puolella, eikö sitten, kun Jeesus lopullisesti paljastaisi kunniansa ja kirkkautensa, Hänen rinnallaan pitänyt olla tuoreempia miehiä? Ja kukas muu siihen paremmin sopisi, kuin nämä reippaat veljekset, Jaakob ja Johannes! Heitä ihan huimasi, kun he katselivat sielunsa silmin näitä valtavia näköaloja.
6.
”Tulta päin ja kohti valtaa ja kunniaa”, ajattelivat Sebedeuksen pojat. Silti aivan päivän evankeliumin alussa sanotaan, että he ”hämmästyivät” ja ”pelkäsivät”. Jokin Jeesuksen suloisissa puheissa oli alkanut pelottaa niitä, jotka olivat olleet niitä kuulemassa, tai ainakin saattaneet heidät hämmennyksen valtaan. Näyttää myös siltä, etteivät he nyt, Jerusalemiin lähdettäessä, enää kulkeneet seurueena Jeesuksen ympärillä, vaan ehkä paremminkin vähän jäljessä kompastellen Mestarin mennessä edellä niin päättävästi, että he tuskin pysyivät Hänen kannoillaan.
Olivatko opetuslapset alkaneet epäröidä? Olihan Pietari vähän aikaisemmin todennut, että he olivat luopuneet paljosta tai jopa kaikesta ja seurasivat Jeesusta. Mistä siis nyt pelko ja hämmennys Jeesuksen perässä kulkiessa?
Jeesuksen antama selitys matkalle, jolla he olivat, ei tehnyt asiaa yhtään helpommaksi ymmärtää:
”Katso, me menemme ylös Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylön pappein päämiehille ja kirjanoppineille, ja he tuomitsevat hänen kuolemaan ja antavat ylön hänen pakanoille, ja he pilkkaavat häntä ja pieksävät hänen ja sylkevät hänen päällensä ja tappavat hänen. Ja kolmantena päivänä hän nousee ylös.”
7.
Mitä oli tämä tämmöinen puhe? Näemme evankeliumista, että Johannes ja Jaakob eivät ymmärtäneet, mitä Jeesus sanoi. Sillä heti näiden sanojen jälkeen he tulevat meidänkin mielestämme hölmön ja täysin sopimattoman pyyntönsä kanssa Hänen luokseen ja saavat sillä tavoin päälle päätteeksi vielä toisetkin opetuslapset suuttumaan itseensä.
”Ette tiedä, mitä te anotte”, sanoo Jeesus, kun Sebedeuksen pojat vaativaan sävyyn esittävät pyynnön päästä yhdessä hallitsemaan Herransa kanssa Hänen valtaistuimensa kummallekin puolelle. Opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä Jeesus heille sanoi.
Kun omasta mielestään terveelle ihmiselle tullaan kertomaan, että hän sairastaa kuolemanvaarallista tautia, hän ei välttämättä heti ymmärrä, mitä hänelle sanotaan. Hän ajattelee, että ”tässä puhutaan nyt jostakusta toisesta ihmisestä”. Niinpä myöskään opetuslapset eivät kyenneet ottamaan vastaan sitä yksinkertaista ja kirjaimellista merkitystä, jonka Jeesus sanoilleen antoi.
Se kyllä selviäisi heille myöhemmin, niin kuin se avautuu meillekin aina uudestaan siellä, minne pian alkava paastonaika päättyy eli kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumiin ja apeaan pääsiäislauantaihin. Eivätkä ne ole vertaus, vaan veristä todellisuutta, jota kohti lähdemme kohta vakavina kulkemaan, aivan niin kuin Jeesuksen opetuslapset matkallaan kohti Jerusalemia.
He eivät kuitenkaan ajatelleet edessä olevaa yön pimeyttä, vaan enemmänkin leveää tietä suoraan vallan kukkuloille ja keskuksiin. Sinne mentiin rinta rottingilla ja parhaita paikkoja jo ennalta jakaen.
Mutta varjo oli häivähtänyt kaiken tämän yllä jo ennen Jeesuksen karua ilmoitusta siitä, mitä pian olisi tapahtuva. Jokin Hänen puheissaan ja teoissaan oli jo aikaisemmin silittänyt vastakarvaan heidän sydäntään ja saanut sen kipunoimaan kuin kissan turkki.
8.
Markuksen evankeliumissa ei tosin suoraan sanota, että opetuslasten hämmennys ja suoranainen pelko lähdettäessä kohti Jerusalemia – vaikka se pian haihtuikin ja vaihtui vallan ja kunnian odotukseksi – olisi ollut välitön seuraus siitä, mitä juuri ennen päivän evankeliumia kerrotaan tapahtuneen. Silti se ja Jeesuksen ja Hänen seurueensa lähtö kohti Jerusalemia saattoivat tapahtua ajallisestikin aivan peräkkäin. Opetuslapsilla oli tuoreessa muistossa se, mitä Jeesus oli puhunut ja tehnyt, ja nyt, matkalla Jerusalemiin, heitä pelotti ja hämmensi ehkä juuri se eikä niinkään Jeesuksen ilmoitus tulevasta kärsimyksestään, jota he eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet.
Mutta mitä Jeesus oli Markuksen mukaan ennen tämän päivän evankeliumin tapahtumia tehnyt? Hän oli tehnyt kolme asiaa:
Ensin Hän oli vastannut fariseusten kysymykseen vaimon hylkäämisestä. Toisaalla Raamatussa kerrotaan, että Jeesuksen vastaus sai opetuslapset hämmästymään ja ehkä jopa peljästymäänkin. Niin jyrkältä heistä tuntui Jeesuksen ankara kielto hylätä oma aviopuoliso.
Toisena seurasi tuttu kertomus, ”lasten evankeliumi”, jonka kuulemme kastetoimituksessa. Nyt ei ollut puhe naisten oikeuksista, vaan vieläkin heikommista eli lapsista. Ja taaskaan opetuslapset eivät ymmärtäneet, mikä oli Jumalan tahto – etteivät Jeesuksen seuraan kelvanneetkaan ensi sijassa viisaat ja ymmärtävät aikuiset, vaan että Hänen sylinsä oli avoin myös ja ennen kaikkea lapsille.
Jeesus käänsikin opetuslasten nuhtelevat sanat heitä itseään vastaan. Raamattu sanoo, että Jeesus suorastaan ”närkästyi” heihin ja sanoi sitten tutut omat sanansa: ”Sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.“
9.
Kolmas ja vaikein asia oli kuitenkin vasta tulossa: kohtaaminen hurskaan, mutta rikkaan nuorukaisen kanssa. Muistatte varmasti tämän tapauksen, johon olen usein saarnoissani viitannut. (Jostakin syystä se tulee lähelle, liiankin lähelle minua.)
Ensin Jeesus siis torjui omasta mielestään hurskaat fariseukset osoittaen heille heidän sydämensä kovuuden, koska he pitivät luvallisena hyljätä oma vaimo. Toiseksi Jeesus torjui omasta mielestään viisaat ja kypsät aikuiset ja antoi etusijan ymmärtämättömille ja heikoille lapsille. Ja kolmanneksi Jeesus lähetti tyhjin toimin luotaan miehen, joka uskoi täyttäneensä Jumalan käskyt ja joka myös luotti siihen huomattavaan varallisuuteen, joka hänelle oli siunaantunut, ehkä koska hän piti sitä Jumalan maksamana palkkiona hänen hyvästä vaelluksestaan.
10.
Kaikki se, mihin ihmiset luonnostaan luottivat ja turvautuivat, kaikki se, mitä pidettiin arvostettavana, sortui opetuslasten silmien edessä. Jos mies ei enää tarvittaessa päässytkään vaimostaan eroon, jos lapset saivat tulla kunnianarvoisan Opettajan luo ennen viisaita vanhuksia, jos rikas ja hurskas ihminen ei ollutkaan se ihanne, jota kohti jokaisen kannatti ponnistella – mihin tässä enää voi luottaa! Opetuslasten arvomaailma romahti tai ainakin sai pahan kolauksen.
Ehkä he eivät nähneet sitä, ettei Jeesus suinkaan kumonnut luomisjärjestystä eikä siihen kuuluvaa miehen asemaa vaimon päänä. Ei Jeesus myöskään ottanut mitään pois siitä kunnioituksesta, jota lasten tulee osoittaa vanhemmilleen ja meidän kaikkien vanhuksille. Eikä Jeesus tietenkään kieltänyt sitä, että Jumalan käskyjä noudattava rikas voi olla yhteiskunnallekin suuri siunaus.
Mutta sitäkään opetuslapset eivät ymmärtäneet, mikä oli kaikkein käsittämättömintä, ja sen tähden he eivät ymmärtäneet muitakaan heitä loukanneita Jeesuksen tekoja ja puheita: he eivät ymmärtäneet, että Jeesuksen, jonka he olivat nähneet jumalallisessa kirkkaudessaan ilmestyksen vuorella, pitäisi kohta ruoskittuna, syljettynä ja häväistynä kuolla rikollisen kuolema ristillä.
Eihän Jeesuskaan luopuisi omasta jumaluudestaan, joka Hänellä oli ja jonka kautta kaikki oli luotu ja yhä pysyi voimassa. Mutta juuri Jumalana, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, Hän vallasta riisuttuna kärsisi sen tuomion, jonka me, vahvat, viisaat, hurskaat ja rikkaat aikuiset miehet, mutta myös naiset ja lapset, olisimme ansainneet.
11.
Nyt Jeesus tahtoo opettaa meille, että meidänkin oma viisautemme, voimamme, rikkautemme ja jopa hurskautemme ovat meidät kadottava synti, jos turvaudumme niihin, mutta samaan aikaan kohtelemme kaltoin heikkoja ja avuttomia lähimmäisiämme sillä tavoin myös Jumalan sanaa ja Hänen käskyjään halveksien. Jeesus haluaa opettaa meille, että voimme päästä osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta, jonka Hän meille ristillä hankki, ainoastaan, jos mekin tunnustamme oman heikkoutemme ja suuren syyllisyytemme ja seuraamme Häntä Hänen ristintiellään. Vain syntisiksi ja heikoiksi tehtyinä meistä voi tulla Hänessä pelastettuja, armahdettuja syntisiä.
Sitä me opettelemme ja pyydämme erityisesti nyt, alkavana paastonaikana. Pyydämme, että myös meistä tulisi niin avuttomia, pieniä ja syntisiä, että meille kelpaisi Ristille korotettu maailman Vapahtaja, jonka oikealla ja vasemmalla puolella ei olekaan Sebedeuksen poikia eikä Moosesta eikä Eliaa, vaan kaksi Hänen kanssaan ristiinnaulittua ryöväriä. Silloin Jeesus voi sanoa meille, niin kuin Hän sanoi toiselle ryöväreistä, joka apua pyytäen kääntyi Hänen puoleensa: „Totisesti sanon minä sinulle: tänäpänä pitää sinun oleman minun kanssani paradisissa.“ (Luuk. 23:43)
Jumala itse päättää, kenen paikka on Herran Jeesuksen rinnalla Hänen taivaallisessa kirkkaudessaan. Sitä eivät Sebedeuksen pojatkaan enää pitkänäperjantaina mahtaneet pohtia. Mutta meistä voi yhdessä heidän ja kaikkien Herran apostolien ja opetuslasten kanssa tulla niitä, joille pääsiäisen riemullinen sanoma ja kohtaaminen ylösnousseen Herran kanssa antaa uuden suunnan, voiman ja ilon kulkea, alkaen Jerusalemista, aina maan ääriin saakka täällä maan pinnalla, alhaalla, lähimmäistä rakastaen, Herran suurista töistä todistaen ja sillä tavoin Hänen kirkkoaan rakentaen. Amen.