Rakkaat kristityt!
Joskus omat ajatukset huutavat niin lujaa, etten kuule mitä sanot. Oletko törmännyt tähän milloinkaan. Toinen ihminen selittää minulle jotain – voin vaikka nyökkäillä kuulevani – mutta aivan ohi menee. Tai toisinpäin. Puhun jotain minulle tärkeää asiaa, mutta keskustelija ei liitykään lainkaan puhumaani asiaan, vaan alkaa selittää jotain ihan muuta. Jos joskus olet ollut tällaisessa keskustelussa – tiedät kuinka turhauttavaa sellainen on. Tärkeä asia meni aivan ohi.
Eräs näkökulma päivän evankeliumin äärellä voisi olla tämä. Jeesus on seuraajineen matkalla kohti Jerusalemia. Jeesus kulkee hieman edellä – ehkä oppilaat miettivät mitä Jeesus yksikseen pohdiskelee. He ovat hämillään – peloissaankin siitä, mitä tuleman pitää. Pahat aavistukset ovat mielessä tällä matkalla.
Jeesus kutsuu lähimmät kaksitoista vierellään ja alkaa puhua. Hän itse asiassa kertoo kohta kohdalta, mitä Jerusalemissa on tapahtuva. Hän kuvaa sitä kuinka hänet vangitaan ja hän joutuu ensin juutalaisten ja sitten roomalaisten tuomittavaksi. Hän kertoo kuinka hän lopulta kuolee – mutta nousee kuolleista kolmantena päivänä.
Luulisi tämän kaiken olevan opetuslapsille tärkeää – voisi kuvitella, että he jopa kysyisivät aiheesta jotain lisää – mutta niin ei suinkaan käy. Omat mietteet ovat niin vahvat, ettei edes Jeesuksen ilmoitus tulevasta kärsimyksestä saa pohdiskelua pysähtymään. ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”
Opetuslapsilla oli mielessä vain kunniapaikat tulevassa valtakunnassa. Voi olla, että he ajattelivat vain maallista valtaa ja valtakuntaa – ja halusivat hyvät ministerin paikat. Omat mietteet estivät kuulemasta mitä Jeesus puhui.
En tiedä millaisin miettein sinä tänään istut kirkon penkissä. Kenellä on mitkäkin asiat mielessä. Asioiden laatua tai merkitystä en käy arvioimaan. Mutta itse jään miettimään – huutavatko omat asiat niin kovasti, etten voi kuulla, mitä Jeesus puhuu?
Vanhat kristityt opettajat puhuvat yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Yksinäisyys ja hiljaisuus ovat Jumalan kohtaamisen paikkoja. Mehän käytämme usein ilmaisua: hiljennymme rukoukseen. Hiljaisuudella on merkitystä hengellisessä elämässä. Kun Jumala tai Kristus puhuu meille – tuo puhe kuullaan useimmiten hiljaisuudessa. Sydän on kohtaamisen paikka.
Meidän aikamme on tupaten täynnä ääntä ja liikettä – yhä useammat karttavat hiljaisuutta kaikin keinoin. Tarvitsemme erilaisia ärsykkeitä – ettei ääni sisältämme häiritsisi. Emme ole tottuneet sitä kuuntelemaan.
Palaan tekstiin. Opetuslasten mielessä pyörivät kunniapaikat – oli vaikea keskittyä kuuntelemaan, mitä Jeesuksella oli sanottavana. Ehkä siksi, että Jeesuksen puhe oli varsin pelottavaa. Olivatko unelmat romuttumassa. Eikö roomalaisia ajetakaan pois?
Jeesus palaa kuitenkin aiheeseensa. ”Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?”
”Malja” oli usein käytetty vertauskuva elämän kohtalosta. Jeesus tiesi kohtalonsa. Edessä olivat kärsimykset ja kuolema. ”Kaste” oli niin ikään Vanhan Testamentin kielessä vertauskuva siitä, kuinka elämä vie syvyyksiin. Imaisee. Kun me kristittyinä puhumme maljasta, jonka juomme – tai kasteesta – me liitämme nuo sanat sakramentteihimme. Sanat kuitenkin muistuttavat mitä vahvimmin siitä, että kasteessa ja ehtoollisessa – me liitymme Jeesuksen kärsimyksiin.
Kristus tuli antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä. Ei yhden – vaan monen. Hän tuli maksamaan meistä hinnan, että meistä tulisi vapaita Jumalan lapsia.
Kun tänään laskiaissunnuntaina alamme laskeutumisen paastonaikaan. Se kutsuu meitä etsimään hiljaisuutta. Paastonaika kutsuu meitä pysähtymään ja kuuntelemaan sitä hiljaista Jumalan ääntä, joka ei huuda meille, vaan kuiskaa. Sinä olet vapaa, sinusta on maksettu täysi hinta. Sinut on lunastettu.