Jeesus oli kulkenut kolmisen vuotta maakunnissa julistamassa lähimpien seuraajiensa kanssa. Hän oli vaatimattomista oloista peräisin oleva itseoppinut, joka oli oivaltanut ihmisen ja Jumalan suhteesta jotain oleellista ja kykeni kertomaan sen kuulijoilleen ymmärrettävästi. Ei siis ihme, että kansa käytti hänestä juhlavaa nimitystä rabbi – opettaja – mitä puolestaan viralliset kirjanoppineet rabbit inhosivat.
Jeesus ei siis perustanut valtaansa ja suosiotaan viralliseen asemaan, vaan hänessä oli karismaa, sisäistä hehkua, joka teki hänestä luontevan hengellisen johtajan, jota muiden oli helppo lähteä kuuntelemaan tai peräti seuraamaan.
Kun Jeesus oli seuraajineen kierrellyt julistajana kolmisen vuotta, niin tässä ajassa kyllä selvisi esimerkiksi vaikkapa se, ketkä seuraajista olivat valmiita, kypsiä tai jopa kyvykkäitä ottamaan osavastuuta siitä omituisesta operaatiosta, jota Jeesus veti.
Jeesuksen lähipiiriin kuuluvat veljekset Jaakob ja Johannes olivat selvästi ryhtyneet miettimään hengelliseen johtamiseen ja valtaan liittyviä asioita. Heitä askarrutti, ketkä olivat Jeesuksen tärkeimmät seuraajat? Johanneksesta mainitaan evankeliumeissa, että hän oli se nuori seuraaja, jota Jeesus rakasti. Eli Jeesus suhtautui seuraajiinsa yksilöinä ja antoi heille erilaisia tehtäviä heidän kykyjensä ja taipumuksiensa mukaan, mikä on aika luonnollistakin.
Kun veljekset kysyivät paikkaa Jeesuksen oikealla ja vasemmalla puolella, niin he kyselivät samalla päälliköiden paikkoja, opetuslasten johtajien asemia. No, se tietysti kenkutti muita ja siitä syntyi sisäistä suukopua, johon Jeesuksen täytyi puuttua.
Jeesus ei kuitenkaan perustanut asemaansa mihinkään sellaiseen organisaatioon, jota pari hänen lähintä seuraajaansa jo olivat selvästi jo hahmottelemassa. Tällainen ei ollut Jeesuksen päämääränä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän aavisti tulevan kohtalonsa. Liian suosittu kansanjohtaja oli aina vaaraksi virallisille johtajille, jotka olivat valmiita kovienkin keinojen käyttämiseen asemaansa puolustaakseen. Herodeksen toimeen panema lastenmurha kertoo kylmää kieltään näistä keinoista.
Tulevasta eivät vielä opetuslapset tienneet, ja siksi he leikittelivät ajatuksella päällikköydestä. Mutta johtajuuteen liittyy myös aina riskinsä. Siksi Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon?
Pakko apostolien sitten joskus oli se malja juoda. Mutta siinä vaiheessa he olivat jo joutuneet ottamaan vastuuta kasvamaan lähteneistä seurakunnistaan ja silloin vallanpitäjät kohtelivat heitä samoin kuin Jeesusta aikanaan. Valtaa seuraava vastuu on joskus raskas, vaikka sitä ei haluaisikaan.
Sotajoukkoja voidaan johtaa esikunnasta komentamalla, mutta ihmisiä johdetaan edestä ja esimerkillä. Ihmisten johtamisessa on kyse siitä, että kykenee näyttämään suunnan ja saa toiset seuraamaan samaan suuntaan. Eli ihmisten johtamisessa arkielämän tasolla tarvitaan enemmänkin palvelemista kuin käskytystä, kuten Jeesuskin totesi.
Mutta tässäkin on sudenkuoppansa. Kerron tositapauksen kirkon piiristä, jossa yksi pappisjohtaja – muutaman muun lailla – kykeni kehittämään taiteeksi miellyttävän käytöksen kaapuun puetun vallanhalun tai peräti -himon. Olen läheltä hieman huvittuneenakin seurannut, miten korkeassa asemassa olleella papilla ei ollut mitään vaikeuksia esitellä itseään aina sen paikkakunnan entisenä asukkina tai ainakin syvällisenä ystävänä, missä hän oli edistämässä omaa asiaansa ehdokkaana. Näin hän onnistui pääsemään samaan aikaan sekä kirkkotyönantajan työntekijöiden työehdoista päättävän elimen jäseneksi että työntekijöiden etuja ajavaan ammattijärjestön hallitukseen. Hän istui siis kahdella jakkaralla yhtä aikaa. Kirkon piirissä tässä ei tajuttu olevan mitään ristiriitaa. Muualla tällainen olisi ollut mahdotonta jo pelkästään jääviyden ja kaksinaismoralismin takia.
Ja huomatkaa, miellyttävällä käytöksellä tämä oli mahdollista, ja kaiken takana oli valtava vallanhimo. Vaikka seuraava ei nyt tähän esimerkkihenkilöön liitykään, niin joku fiksu ihminen on todennut, että paholaista ei tunnista sarvista, rikinkatkusta ja vihtahousuista, vaan hän naamioituu tyylikkääseen liituraitaan, sulavaan käytökseen ja saa ihmisissä syntymään mielikuvan, että puhuja antaa heille jotain hyötyä tai hyvää.
Yksi setämäinen kehotus teille: älkää koskaan äänestäkö sellaista, jonka muuten fiksusta ja filmaattisesta käytöksestä paistaa läpi vallanhimo! Antakaa sen sijaan asiantuntemukselle mahdollisuus.
Otan tähän vastaverrokkina klassisen tapauksen historiasta. Se olkoon esimerkkinä osaamisesta ja asiantuntemuksesta, jota ei vallanhimo johtanut.
Lucius Quinctius Cincinnatuksen aikana kansalaisriidat repivät Roomaa ja kaupunki kävi alinomaa sotia naapureitaan, varsinkin pieniä latinalaiskansoja eekviläisiä ja volskilaisia vastaan. Cincinnatus oli saanut mainetta sekä poliittisesta toiminnastaan että diktaattorina (väliaikainen itsevaltias sotajoukon komentaja) taisteluissa noita ulkoisia vihollisia vastaan. Vuonna 458 eKr. konsuli Minuciuksen johtama roomalainen sotajoukko joutui Algidus -vuorella suureen hätään, kun eekviläiset piirittivät sen. Roomassa pelästyttiin tapahtunutta ja päätettiin nimittää uudelleen Cincinnatus diktaattoriksi.
Cincinnatus oli pienellä maatilallaan kyntämässä, kun senaatin lähettiläät tulivat ilmoittamaan hänelle nimityksestä. Hän riisui heti työvaatteensa, otti ylleen toogan (tooga oli ylhäisen siviiliaseman merkki) ja riensi kaupunkiin. Siellä hän kokosi viipymättä sotajoukon ja riensi Algidus-vuorelle.
Perille saavuttuaan Cincinnatus hyökkäsi joukkoineen. Moni vihollinen kuoli ja jäljelle jääneet piiritettiin. He rukoilivat nyt nöyrästi Cincinnatukselta armoa. Hän vastasi, ettei tarvitse eekviläisten verta, ja salli heidän lähteä tiehensä – tosin nöyryytettyinä, mutta kuitenkin henkensä säilyttäneinä.
Päätettyään sodan onnellisesti Cincinnatus palasi riemusaatossa Roomaan. Sitten hän luopui oma-aloitteisesti diktaattorin virasta, vaihtoi toogan työasuun ja palasi maatilalleen kyntämään, vaikka hänelle tarjottiin johtavaa asemaa Roomassa.
Taiteessa Cincinnatus kuvataan usein auransa kanssa, mikä on rauhan työkalun vertauskuva myös Raamatussa..
Cincinnatus oli valmis vastuuseen (mikä tässä tapauksessa oli jopa riskaabelia), mutta hän ei ollut vallanhaluinen, eikä missään tapauksessa vallanhimoinen. Selvästikin Cincinnatuksella oli karismaa, sellaista luottamusta, jonka varaan johtajuus parhaimmillaan perustuu. Hän ei kuitenkaan halunnut muiden hallitsijan asemaan, vaikka sekin olisi ollut mahdollista.
Cincinnatukselle oli tärkeintä elää omaa elämäänsä ja nauttia siitä omalla, ehkä vähän vaatimattomallakin tavallaan. Toisten komentelu ja päälle päsmäröinti ei hänen elämänkäsitykseensä kuulunut. Hän oli valmis kyllä palvelemaan yhteisöään, mutta muiden ylimpänä johtajana – diktaattorina – hän viihtynyt kuin sen minimin, mitä oli pakko. Sitten oli oman elämän vuoro.
Tarkoittiko Jeesus jotain tällaista, kun hän sanoi, että ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija”.
Uskontunnustus (apostolinen)