Loppiaisen evankeliumin äärellä kohoaa mieleen tierna- eli tähtipojat -kuvaelma. Tuo aluksi liturgian osana esitettyihin keskiajan mysteerinäytelmiin palautuva laulunäytelmähän on saanut innoituksensa juuri itämaan viisaiden kumarruksesta seimen äärellä sekä sitä seuranneista tyranni Herodeksen toimenpiteistä. Näytelmä tunnetaan Suomessakin jo ainakin 1600-luvulta, mutta kuten aina taiteessa, versiot ovat olleet aikansa peilejä. Nykyisin ehkä tunnetuin versio lienee peräisin 1800-luvun autonomisesta Suomesta. Siinä kun viitataan kiitollisuudella siihen, että hyvä tsaari Aleksanteri pois otti styrangin. Hänhän antoi maallemme varsin laajan autonomian.
Autonomian turvissa myös luterilainen usko sai säilyä ja kansa oppia kirkon johdolla lukemaan, kirjoittamaan ja huolehtimaan yhteisönä vähäosaisista. Sen lisäksi, että Agricola loi pohjan kirjakielelle monet muutkin kirkonmiehet kantoivat korttaan kekoon maan ja kansan identiteetin hyväksi luterilaisen kansankielisyysajatuksen hengessä. Niinpä 1800-luvulla useat papiston edustajat tulivat tunnetuiksi suomen kielen harrastuksen esitaistelijoina. Autonomisen Suomen luterilaisesta kirkosta muodostui muihin Pohjoismaihin verrattuna valtioon nähden varsin itsenäinen kansankirkko Frans Ludvig Schaumanin vuoden 1869 kirkkolain pohjalta. Eriuskolaislaki sitten turvasi ortodoksien aseman toisena kansankirkkona.
Maamme asema idän ja lännen välissä on näkynyt kristinuskontulkinnassamme aivan ensimmäisen kristillisen vuosituhannen alusta asti. Jo varhain tuli kristillisen uskon vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Tämähän näkyy myös kirkollisessa sanastossamme, jossa on perua molemmista ilmansuunnista. Vaikkapa Kalevalan, kansalliseepoksemme säilyminen Karjalan laulumailla oli pitkälti ortodoksisen kristillisyyden ansiota. Muualta Suomesta muinaisrunous oli kuihtunut katolisen ja luterilaisen valistus- ja kitkentätyön vuoksi. Katolista perua ovat vaikkapa keskiaikaiset kirkot ja järjestäytyneen kristinuskon lopullinen rantautuminen Suomenniemelle.
Meikäläisessä luterilaisuudessa ei irtiotto katolisuuteen ollut kaiken kaikkiaankaan niin raju kuin Keski-Euroopan protestanttisilla alueilla. Siksihän meillä on taas otettu mm. Agricolan käyttämä nimitys ”messu” uudelleen käyttöön. On haluttu korostaa meikäläisen luterilaisuuden omaleimaisuutta ja sitä, että meillä on haluttu liittyä klassiseen kristinuskoon, vanhan kirkon vaalimaan elävään uskon talletukseen. Eron suomalaiseen tyyliin huomaa kyllä, kun käy vaikkapa saksalaisessa yleisprotestanttisessa jumalanpalveluksessa.
Luterilaiseen uskoon on uskonpuhdistusajoista kuulunut se, että on korostettu seurakunnan yhteisöä, tasa-arvoa siitä apostoli Paavalin avaamasta näkökulmasta, että ei meillä syntisillä ole kenelläkään ansioillamme rehentelemistä. Yksin armosta sitä kristittyjä voidaan olla. On tarjota yhteiselle vaihtopöydälle vain tyhjät kädet tai itkevä sydän ja syntien taakka. Suurin luterilainen virsirunoilija Paul Gerhardt, kovia kokenut pappismies, puki tämän sanoiksi jouluvirressä 25 näin: ”Vaan kuinka suuren vieraani ottaisin oikein vastaan, kun sydämeni, lahjani, on multaa ainoastaan? Oi Herra maan ja taivasten, käyt itse luokse syntisten, armosi meille annat.” Näin Gerhardt. Yksin Kristus voi meidät pelastaa. Turva ei ole omissa pyynnöissä ja huokauksissa vaan siinä, että Kristus itse tulee ja kantaa meitä käsillään kuin eksyksiin joutunutta karitsaa.
Tyhjästä, ei-mistään uutta luova Jumalan armo, joka näyttäytyy kaikkein selkeimmin ristin synkkyyteen paistavassa pääsiäisaamun auringossa tai pieneksi ja heikoksi syntyneen kapalolapsen tähtitarhoja ohjailevasta kuninkuudesta, ei kuitenkaan jää vain siihen, että meidät julistetaan autuaiksi Kristuksen tähden. Tähtipojat laulavat Aleksanterista, Suomen keisari-suuriruhtinaasta, että hän pois otti orjuuden, hän pois otti styrangin. Tässä rinnastuvat hengellinen ja maallinen vapautus. Kuten Jumala tuli läsnäolevaksi seimen lapsessa, ainosyntyisessä Pojassaan, hän kasteen ja uskon kautta asettuu meihin asumaan sinä parempana minänämme. Suursiivous on jo käynnissä, vaikka maton alta roskat poistuvat vasta kirkkaudessa. Sielun isäntä on näet vaihtunut.
Luther puhui tunnetusti autuaasta vaihtokaupasta. Vaikka meillä näet ei ole annettavana Herrallemme kuin syntiä, pahuutta, kurjuutta, itsekkyyttä, saastaisuutta, avuttomuutta ja hätää niin Kristus ottaa tämän kaiken kantaakseen ja lahjoittaa tilalle kaikki pelastuksen lahjat, anteeksiannon, toivon, uskon, rakkauden, puhtauden ja pyhyyden. Vaikka me itsessämme olemme siis ansiottomia palvelijoita, meille on Luoja antanut jo luomisen perusteella monenlaisia lahjoja yhteisen elämän hyväksi käytettäväksi. Lisäksi hän on antanut meille erityisiä lahjoja seurakunnan rakennukseksi.
Yksi tapa tulkita lahjojen tuomista Kristus-lapselle on se, että kirkot on rakennettu paikkakunnan näyttävimmiksi rakennuksiksi. Jumalan ja Kristuksen kunniaksi on haluttu lahjoittaa parasta mitä on. Samalla on saatu myös itse hyvä paikka virittyä hartaudellisesti Jumalan pelastavaan läsnäoloon sanassa ja sakramenteissa. Näin on tehty myös Kangasalan seurakunnassa. Sahalahdella on oltu kiitollisia siitä, että kirkko on saatu hyvään, arvoiseensa kuntoon. Tänne on hyvä kokoontua; kirkko muistuttaa jo ulkoisella olemuksellaan perimmäisistä arvoista, Jumalasta ja Jeesuksesta.
Kristuksen kohtaamme paitsi kirkossa myös jokaisessa kärsivässä lähimmäisessä, niissä vähäisimmissä. Jumalan ja Vapahtajan rakastaminen sekä lähimmäisen rakastaminen ja kunnioittaminen kulkevatkin käsikädessä. Kristukselle tuomme lahjoja parhaiten, kun autamme niitä, jotka apua kipeimmin tarvitsevat.
Vain yhdessä työtä tehden ja ojentamalla käsi paitsi sovinnon ja luottamuksen myös avun merkiksi, kun kaveria tarvitaan, selvitään myös tukalista paikoista. Joskus loppuvat silti kaikkien voimat ja neuvot, mutta silloinkaan toivo ei ole kuollut. Risti on merkki siitä. Toinen toivon merkki on tähti. ”Tähdet, tähdet, luoksenne tahtoisin pois”, lauletaan iskelmässäkin. Kangasalan tai Sahalahden kirkot eivät olleet ensimmäisiä rakennuksia, joihin tähtiä maalattiin. Sain Egyptin matkallani tehdä sen havainnon, että niitä oli jo mm. naisfaarao Hapsehsutin temppelin katossa. Ihmisen perimmäinen kaipuu ja ikävä on aikojen saatossa saanut varsin samansuuntaisia ilmauksia – onhan sama Luoja meidät kaikki luonut.
Erityistä Betlehemin tähdessä oli se, että se osoitti tien Jumalan Pojan luo. Tässä maailmassa on monenlaisia tähtiä. Vain yhdessä tähdessä kuitenkin yhdistyvät pienen ihmislapsen avuttomuus ja heikkous sekä Kaikkivaltius näin ainutkertaisella tavalla. Olemme usein ymmällämme luonnonvoimien jylhien voimien äärellä emmekä voi tyhjentävästi selittää vaikkapa juuri Kaakkois-Aasian tapahtumia. Voimme kuitenkin toivoa, vaikkei inhimillistä toivoa olisi ollenkaan. Juuri siinä on joulun ihme: armo ja Jumalan ikuisuus tuli meidän luoksemme, koska me emme jumaluutta itsestämme pysty puristamaan ja meistä silti halutaan pitää huolta. Paul Gerhardtin iltavirttä lainaten: ”Nyt ihmettelen tässä, näin, Herra, elämässä lastasi talutat: suot armolahjojasi ja hoidat sanallasi ja joka päivä armahdat.”