Loppiainen, Matt. 2: 1-12, Hans-Christian Daniel

Loppiaisen saarna 2010 Espoonlahden kirkko rovasti Hans-Christian Daniel
Jouluajan tapahtumat liittyvät paljolti yöhön. Jouluyönä samalla seudulla olevat paimenet tulivat osallisiksi ilosta. Eräät ovat lähellä evankeliumia, lähellä armoa, lähellä kirkkoa. He ovat ikään kuin samalla seudulla sen kanssa. Se on heille sydämen asia. He ovat niin lähellä, että he tykkäävät tulla yhä uudelleen sen halvan ja alas tulevan evankeliumin äärelle: kuulemaan syntien anteeksiannosta ja nauttimaan Vapahtajan läsnäoloa leivässä ja viinissä. Heidän kaltaisilleen Jumala jouluyönä tuli lähelle enkelin ilmoittaessa jouluevankeliumin, lähellä, samalla seudulla oleville. Heillä oli Sana ja heillä oli usko.
Jotkut tulevat kaukaa seimen äärelle. He tulevat tieteellisestä maailmasta. He ovat tietäjiä. Yöllä nuo tietäjät tekivät havaintojaan. Yöllä saadut tiedot ohjasivat heidän päivävaellustaan. He tarkkailivat luontoa, laskivat tähtien liikkeitä, tulkitsivat havaintojaan ja tekivät oman aikansa mukaisia tieteellisiä päätelmiä. He päättelivät jopa niin pitkälle, että he tekivät tieteellisestä ajattelustaan käytännöllisiä johtopäätöksiä. Heidän maailmassa tiede ei siis jäänyt vain kirjastojen uumeniin, vaan tietämys lähti liikkeelle ja asettui tielle. Tiede tuli käytännölliseksi, antoi intoa. Heillä ei ollut Sanaa, mutta heillä oli luonnon havainto ja usko siihen, että luonnon takana oleva merkitys kertoo jostain suuremmasta.
Evankeliumissa tänään kohtaamme myös toisenlaisia tietäjiä. Koulutetut ja arvovaltaiset Vanhan testamentin tulkitsijat ja ylipapit ymmärsivät aivan oikein, mikä paikka oli kyseessä, mutta tekivät aivan toisenlaisia päätelmiä. He eivät tahtoneet lähteä liikkeelle tullakseen lähelle. He olivat fyysisesti myös aika lähellä, lähes samalla seudulla, mutta heidän sydämensä jäi kylmäksi ja etäiseksi. Heillä oli Sana ja ymmärrystä tulkitsemaan sitä. Mutta heillä ei ollut uskoa. Niinpä Sana ei tullut todellisuudeksi heille. Heiltä puuttui Sanan sisäinen, sisällinen tunto.
Edomista kotoisin oleva Herodes pelkäsi. Hänen valtansa oli heikko. Sillä ei ollut Vanhan Testamentin lupa ja ennustus, vaan hänen valtansa joutui tukeutumaan valloittajien eli roomalaisten suosioon. Niinpä koko Jerusalem pelkäsi hänen kanssaan, että nyt tulee taas niitä verilöylyjä. Herodes tosiaan tahtoi tulla kumartamaan sitä syntynyttä kuningasta, mutta sillä tavoin, että tarttuisi aseeseensa surmatakseen hänet. Herodes oli lähinnä meidän aikamme kaltainen ihminen: itsekeskeinen hedonisti, jota hiveli vallan tunne. Niin kuin Sellon ampuja muutama päivä sitten oli pihkassa omaan rakkauden tunteeseensa ja valmiina uhraamaan viattomia ihmisiä rakkautensa alttarilla, niin Herodes muutama päivää myöhemmin uhrasi viattomia lapsia valtansa alttarilla (Matt. 2: 16-20). Herodeksella oli Sana, mutta hän tavoitteli siitä lähinnä vain oman elämänsä ja valtansa tunnon pönkitystä. Hän ei uskonut Sanaan, koska se saattoi tulla hänelle vaaralliseksi, vaan hän uskoi itseensä.
Evankeliumimme ei jää synkistelemään, vaan kuulija pääsee tietäjien matkaan osalliseksi siitä suuresta ilosta, että se tähti johti jälleen, ja täsmälleen siihen paikkaan, jossa lapsi ja hänen äitinsä olivat. Nyt nämä olivat jo päässeet sisälle taloon, ja se paikattomuus, se sijaa vailla oleminen, se miero, josta jouluevankeliumi Luukkaan mukaan kertoo, oli jo päättynyt. Suuri ilo ei ole otettavissa, ei ole tekemällä tehtävissä, vaan se valloittaa. Se on elämän Herran lahja. Se ilo on niin suuri, että se laittaa tietäjät maahan asti kumartamaan lasta. Ystävä, siinä lapsessa elämäsi etsintä, elämän harharetket päättyvät. Olet lähellä, olet perillä. Matkan rasitukset, oma järki, tiede, päättelyt ja kyselyt päättyvät. Siinä, yksinkertaisen lapsen ja äidin rakkauden luona, löytyy elämän täyttymys.
Jälleen tieteellisesti, mutta nyt silmiltämme salatulla, mysteerisellä tavalla tietäjät avaavat aarteensa lahjoittaen kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Ne olivat heidän oman maansa tuotteita, mukana jo lähtökohdista lähtien, siis pitkälti ennakkoon tieteellisin perustein suunniteltu. Miksi juuri nuo lahjat? Kulta annetaan kuninkaalle vallan merkiksi ja vallan välineeksi. Vähäinen Jeesus-lapsi on siis kuningas. Hän hallitsee. Millä tavoin Herra Jeesus hallitsee? Rakkaudella uskon valtakunnassa. Suitsuketta annetaan Jumalalle uhrilahjaksi, uskon hyväksi tuoksuksi. Jeesus on siis Jumala. Mirha liittyy balsamointiin hautaamista varten. Tietäjät siis osoittavat pienelle lapselle, joka on juuri elämänsä alkutaipalella, että elämäsi päättyy kuolemaan. Vain ihmisenä hän voi kuolla. He siis kertovat lahjoillaan, että Jumala kuolee kuninkaana, että kuningas ja Jumala kuolee ihmisenä.
Tietäjät, joista emme edes tiedä kuinka monta heitä oli, kun evankelista Matteus jättää sen mainitsematta, tunnustavat elämällään ja teoillaan tunnustuksensa oikeaksi. He eivät tahdo olla tiedon ja tieteen kuninkaita, maan mahtavia matkalaisia, vaan heidän tahtonsa ja koko elämänsä asettaa sen oman jumalallisuuden, kuninkuuden ja ihmisyyden tämän vastasyntyneen kuninkaan, Jumalan ja ihmisen eteen ja käyttöön. Näin opimme oikeaa uskoa, joka vastaanottaa kaiken Jumalalta, palauttaa sen hänelle eikä etsi omaa kunniaa siitä. Tietäjät nöyrtyvät. He ovat oman aikansa huipputietäjiä ja osaajia, mutta eivät suostu olemaan itselleen epäjumalankuvaa. Jumalaa miellyttää nöyrtyvä, kiitollinen ja omaansa tyytyväinen sydän. Se on suurta, ja siihen on pitkä matka. Se vaatii suostumista omaan pimeyteensä, suostumista siihen, että Jumala on elämän valo. Se on Pyhän Hengen työ kristityssä. Hänelle se on mahdollista. Silloin sana, usko ja elämä kohtaavat. Se on taivaan lahja.
Laulan kitarasäestyksellä virrestä 25:1 Paul Gerhardtin sanoittamana ja Johann Sebastian Bachin sävelmään:
Nyt seimellesi seisahdan,
oi Jeesus, autuuteni,
ja maahan asti kumarran
Herralle, luojalleni.
Sain elämäni, kaikkeni,
sinulta synnyinlahjaksi.
Ne ota, Jeesus, vastaan.