Seimessä, keskellä pahnojen realismia, makaa maailman toivo
Saarna Karviassa loppiaisena 2020 seurakunnan tullessa arkkihiippakuntaan
Kertomuksen monet kerrokset
Toissa syksynä tuijotin Bolognan San Petronio -basilikassa hienoa freskoa, jossa kolme laivaa tekee lähtöä jonnekin. En oikein hahmottanut, mistä siinä oikein on kysymys. Raamatussa kuljetaan merellä aika vähän eikä tämä kuva selvästikään liittynyt kertomukseen Joonasta ja suuresta kalasta eikä myöskään Paavalin merimatkasta Roomaan. Ehkä siinä olisi jokin Italiassa tunnettu, mutta Suomessa oudompi pyhimyskertomus?
Muiden freskojen katselu ja – toden sanoakseni – myös opastaulun lukeminen paljastivat kuitenkin asian oikean laidan. Siinähän itämaan tietäjät ovat kotimatkalla: totta tosiaan he ”menivät toista tietä takaisin omaan maahansa” (Mt 2, 12). Minulla ei vain ole koskaan tullut mieleen, että Betlehemistä olisi luontevaa palata Mesopotamiaan tai Persiaan meritse. Semminkään, kun se olisi edellyttänyt koko Afrikan kiertämistä.
Bolognan basilikan erikoinen satamakuva osoittaa sekin, kuinka altis rikastumaan kertomus idän tietäjistä on ollut. On suorastaan vaikea muistaa, mitä nimenomaan Matteuksen evankeliumi heistä kertoo ja mikä taas on myöhempää laajennusta. Matteus kyllä kertoo kolmesta lahjasta, kullasta, suitsukkeesta ja mirhasta, mutta ei hän suinkaan kerro, että lahjojen antajia olisi ollut kolme. Myöhemmin ovat vakiintuneet paitsi tietäjien lukumäärä myös nimet Kaspar, Melkior ja Balthasar. He ovat tunnistettavissa lukemattomista kuvista – Bolognan freskoa helpommin avautuvista – ja sellaisina he ovat käyneet meille tutuiksi.
Hurskas mielikuvitus saattaa helpostikin lähteä laukalle ja tuottaa ties mitä höttöä, mutta se mitä itämaan tietäjistä ollaan yleensä tietävinään on kyllä jotakin sellaista, joka hyvinkin vahvistaa, kuvittaa ja rikastaa Matteuksen evankeliumin alun alkuista sanomaa. Evankeliumin voisi sellaisenaan lukea äkkiseltään niinkin, että meneillään on taistelu paikallisesta kuninkuudesta, mutta tämän nimenomaisen lapsen merkitys tulisi kyllä olemaan maailmanlaaja ja koskettamaan kaikkia. Niinpä ollaan aivan oikeilla jäljillä, kun Melkior kuvataan vanhaksi, Kaspar nuoreksi ja Balthasar keski-ikäiseksi: se on aikansa tapa kuvata ihmisten kaikenlaisuutta, vaikka nyt tietenkin pidettäisiin huoli myös sukupuolijakaumasta. Balthasar on yleensä tummaihoinen ja Kasparissa on itämaisia piirteitä. Vaalein Melkior edustaa Eurooppaa, Kaspar Aasiaa ja Balthasar Afrikkaa, kaikkia silloin tunnetun maailman osia. Taaskin nykyaika taaskin kuvaisi toisin ja monipuolisemmin; tämä tuo myös mieleen, että kolme tietäjän perinne on itse asiassa jokseenkin länsimainen, kun taas idän kirkossa määrä on ennemmin 12. Voisi olla hyväkin, että meille tarjottaisiin samastumiskohteita ihan täysi tusina. Tajuaisimme itse kukin ja jok’ikinen, että me kuulumme samalle seimelle kaikin.
Kuva, jota emme halua katsoa
Matteuksen evankeliumin alunalkuinen viesti ei kuitenkaan ole luettavissa ensisijaisesti siitä, mitä tuli sen jälkeen kuin siitä, mitä oli jo sitä ennen. Tänään kuulemamme Jesajan kirjan katkelma kertoo, kuinka ”kuninkaat saavat vielä nähdä”; kolmea tietäjäähän nimitetään ja kuvataan usein kuninkaiksi. Ja mitä nämä tekevätkään: ”He nousevat osoittamaan kunnioitusta, ruhtinaat heittäytyvät maahan edessäsi.” Sitä ennen Jesajan kirja kertoo Herran palvelijan tehtävän: ”Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuot takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka.” Kehen muuhun tämä sopisikaan sen paremmin – tai ylipäätään lainkaan – kuin siihen pitkälti toistatuhatta vuotta myöhemmin syntyvään seimen lapseen, jota tietäjät sitten tulivat kumartamaan?
Kuinka ollakaan, tuo Jesajan kirjan kirkas ja toivorikas kuvaus on kirjoitettu samalla ilmansuunnalla, josta tietäjienkin kerrotaan tulleen. Se on idästä, Babyloniasta. Se on osa sitä Jumala-uskon uudelleenajattelua, johon Jerusalemin hävitys ja kansan johtavan kerroksen pakkosiirto Babyloniaan pakotti. Mennyttä oli niin valtio, kuningas kuin temppelikin, uskonnonharjoituksen keskipiste. Nyt oli joko suostuttava luovuttamaan ja sulautumaan niin Jumalan kansana kuin kansana ylipäätään tai sitten oli mentävä ihan pohjalle ja perusteisiin myös uskontulkinnassa. Baabelin vankeus vei väkisin Jumala-uskon juurille: kun kaikki oli mennyttä, kaikki oli avointa. Pakkosiirtolaisuudessa oli tilaa uudelle radikaalille pelastuskäsitykselle. Pelastus ei enää merkitsekään sitä, että ”saatat ennalleen Jaakobin heimot”. Israelilla ei olekaan jonkinlainen kansakohtainen Jumala, vaan ”pelastus ulottuu maan ääriin saakka”. Valo loistaa yhtä lailla kaikille kansoille.
Jesajaa ja Matteusta on syytä lukea yhdessä ja toinen toisensa läpi. Matteuksen ”äsken syntynyt juutalaisten kuningas”, ”hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia”, on Jesajan ”valo kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka”. Vaikka Jesajan kirjan ”Herran palvelija” alkujaan kaiketi viittasikin siihen pakkosiirtolaisten ryhmään, jossa uusi uskontietoisuus kehkeytyi, Jeesuksessa me koemme tämän Herran palvelijan kohtaavamme. Tämä on meidän kokemuksemme varsinkin silloin, kun meidän silmiemme edessä paaston aikana ja piinaviikolla on Herran kärsivän palvelijan hahmo. Jesajan kirjasta sekin on (53,3): ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.” Tämän pyhäpäivän Jesajan teksti puhuu aivan samaa kieltä, kun se osoittaa puheensa ”tälle kaikkien halveksimalle, muukalaisten inhoamalle, itsevaltiaitten orjalle”.
Sellainen kuva meidän silmiimme piirtyy ja piirretään, kun me haluamme nähdä ”valon kaikille kansoille”. Sen kaltainen kuva on myös ollut karvialaisten silmien edessä aina kirkkoon kokoonnuttaessa. Alttarilla on kuva Jeesuksesta, joka pelkää tulevaa ja joka on ahdistunut aina – sananmukaiseen – kuolemantuskaan saakka. Jos kulki vanhan liiton kansa uuteen oivallukseensa kaiken menettämisen kautta, niin vielä täydellisemmän katastrofin, luopumisen ja häviön läpi oli uuden liiton kuninkaan mentävä ollakseen lopulta voittoisa kaikkien kansojen valo. Ei tämä ole helppojen eikä nopeiden vastausten uskonto.
Toivo keskellä realismia
Karvian seurakunta vaihtaa hiippakuntaa aikana, joka monin tavoin haastaa uuteen. Läheskään niin syvälle me emme joudu koukkaamaan kuin pakkosiirretyt Baabelissa tai Jeesus Getsemanessa, Golgatalla ja tuonelassa. Silti on selvää, että olemme keskellä vaikeasti hahmotettavaa muutosta ja kohtaamme sellaisia epäjatkuvuuksia, joita me emme hallitse emmekä edes ymmärrä. Vuosikymmeniä me ehdimme tottua siihen, että maa sen kuin vaurastuu ja kaikkinainen hyvinvointi vuosi vuodelta edistyy. Nyt on selvästikin toisin: vauraus ja hyvinvointi ovat monin paikoin lähteneet omille teilleen ja poikenneet jonnekin pois. Tulevaisuus on hämärä, ja pelottaa, että saattaakin olla pimeä. Kestääkö ympäristö, toimiiko poliittinen järjestelmä ja onko talous kestävällä pohjalla? Miten pitävät pintansa kulttuuri, arvot ja sivistys? Ja miten osata elää ihmisiksi yhä riitaisammassa vastakkainasettelujen maailmassa?
Tässä tällaisessa, tässä yhdessä ja samassa maailmassa elää myös Karvian seurakunta. Jäsenissään ja rakenteissaan se kokee kaiken saman kuin kaikki muutkin. Osana kirkkoa ja arkkihiippakuntaa se on keskellä myös työtään koskevaa suurta taloudellista, toiminnallista ja kulttuurista murrosta: ei vielä tänä vuonna, mutta koht’siltään me näytämme ja tunnumme kovin toisenmoiselta kuin se sellainen jotakuinkin itsestään selvä kansankirkko, jollainen me vielä viime vuosituhannella olimme.
Toisaalta Karvian seurakunta jatkaa elämäänsä omassa paikassaan ja omassa kutsumuksessaan olla hyväksi oman paikkakuntansa ihmisille. Se on edelleen osa yhtä ja samaa kirkkoa ja se kuuluttaa ja todellistaa yhtä ja samaa Jumalan valtakuntaa kuin ennenkin, kuin viime vuonnakin. Toisaalta seurakunta tulee uudessa hengellisessä yhteydessään osana Turun arkkihiippakuntaa ja Porin rovastikuntaa otetuksi mukaan siihen uuden etsimisen, löytämisen ja rakentamisen prosessiin, jonka me olemme otsikoineet sanoilla Realismi ja toivo.
Bolognan fresko tietäjien paluupurjehduksesta ei selvästikään edusta realismia eikä siitä, kauneudestaan huolimatta, siksikään ole toivon kuvaksi. Osuvammin tietäjäkertomusta rikastuttaa Tukholman suomalaisen seurakunnan komministerinä aikoinaan toiminut Juhani Rekola. Kirjassaan Betlehem on kaikkialla hän keskustelee pitkään erilaisten tietäjätulkintojen kanssa ja ottaa mukaan myös usein kuvatun (ja kuvitellun) neljännen, joka matkalla tarvitsevia autettuaan ehti kumartamaan Kristusta vasta ristin juurelle. Sillä tavoin kuin Rekola tietäjiä tulkitsee ja kuvaa, näissä neljässä tietäjässä tiivistyy kirkon uudistuksen realistinen ja toivon läpitunkema ohjelma.
”Neljä tietäjää tuo sanoman myös elävälle kirkolle. Ensimmäinen tietäjä toteaa, että kirkko ei saa paeta ajan ongelmia ja epäilyä omaan uskonnolliseen maailmaansa. Toinen tietäjä vaatii, että kirkon on oltava voimiensa mukaan parantamassa tätä meidän maailmaamme. Kolmas tietäjä tuo lupauksen, että kirkon ei tarvitse antaa tämän maailman horjuttaa uskoaan, rohkeuttaan ja vapauttaan. Neljäs tietäjä ennustaa, että kirkko on erehtyvä, epäonnistuva, myöhästyvä ja kuitenkin sellaisena kutsuttu palvelemaan ja todistamaan.”
Toisin sanoen: älä umpioidu, tee hyvää ja luota Jumalaan – äläkä lamaannu, vaikket työsi tuloksia näkisikään. Nimikkeensä mukaisesti tietäjät tiesivät: he tiesivät, miksi ja missä päänsä kumartaa ja kenen edessä jopa heittäytyä maahan. Seimessä, keskellä pahnojen realismia, makasi maailman toivo. Ja kaikessa tässä hämäryydessä ja kaikessa meitä kohti käyvässä ja ympäröivässä pimeydessä hänestä loistaa sammumaton valo. Ilo ja rakkaus eivät koskaan himmene eivätkä ystävyys ja hyvyys ikinä peity.
Älä umpioidu. Tee hyvää. Luota Jumalaan. Älä lamaannu.