Idän tietäjät kumarsivat maahan heittäytyen lasta, jonka luokse he tulivat pitkän matkan takaa. Kerran Herodeksenkin täytyy seurata paimenten ja tietäjien esimerkkiä. Paavali kirjoittaa filip-piläiskirjeessä: “Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien pol-vistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniak-si: Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10,11)
Kerran hän, joka syntyi pieneksi lapseksi, jota vainottiin ja joka naulittiin ristille, “tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa ja istuu kirkkautensa valtaistuimelle”, kuten Matteus sa-noo evankeliuminsa loppupuolella. (Matt. 25: 31) Silloin hänen edessään on Herodes, joka väitti tahtovansa kumartaa häntä, vaikka aikoi surmata hänet. Silloin hänen edessään ovat keisari Augustus, käskynhaltija Quirinius ja Jerusalemin asukkaat, jotka olivat tietämättömiä hänen syntymästään. Samaan joukkoon kuuluvat ylipapit, kirjanoppineet ja fariseukset, jotka kuvittelivat olevansa perillä jumalallisista asioista, mutta jotka olivat aivan yhtä tietämättömiä kuin muut. Valtaistuimen edessä seisovat niin ikään ne, jotka naulitsivat Jeesuksen ristille, samoin kaikki ne, jotka ovat aikojen kuluessa häntä eri tavoin vainonneet. Koolla ovat kaikki kansat. Myös me, sinä ja minä, olemme pai-kalla yhdessä kaikkien muiden kanssa.
Ja kaikkien täytyy siis polvistua ja tunnustaa Jeesus Kristus her-rojen Herraksi ja kuningasten Kuninkaaksi. Kaikki ovat hänen edessään samassa asemassa, samaa joukkoa, samanlaisia syntisiä. Mutta yksi joukko jakaantuu kahteen joukkoon: toiset polvistuvat iloisesti ja mielellään, toiset vastentahtoisesti ja pa-kon edessä. Edellinen joukko polvistuu jo nyt, jälkimmäinen vasta tuomiopäivänä.
Miten on meidän laitamme? Polvistummeko me tänään tietäjien tavoin Jeesus-lapsen seimen äärelle?
Vai polvistummeko me vain ulkonaisesti mutta emme sydämes-sämme? Ulkonaista polvistumista on esimerkiksi se, että tu-lemme jumalanpalvelukseen. Ehtoollispöytäänkin saatamme polvistua ilman, että sydämemme on mukana.
Tietäjistäkään ei kerrota, millä mielellä he kumarsivat lasta. He olivat sen ajan tiedemiehiä, mutta heidän toimenkuvaansa ei kuulunut ainoastaan tähtien tutkiminen vaan myös niistä ennus-taminen. Sen vuoksi he olivat arveluttavan ammattikunnan edustajia. Voimme kysyä, lähtivätkö tietäjät matkaan hyötymis-tarkoituksessa? Tuliko heille poikkeuksellisen ennusmerkin nä-kemisen jälkeen mieleen, että heitä odottaa jokin palkinto, kun he kumartavat juutalaisten kuningasta?
Lisää omaisuutta tietäjät tuskin tavoittelivat, vaikka mammona onkin maailman yleisin tai toiseksi yleisin epäjumala. Mutta jo-tain epäjumalaa ihminen aina luonnostaan kumartaa. Tietäjillä lienee ollut jonkinlainen käsitys siitä, että juutalaisten Jumala on todellinen Jumala, jota ei voi palvella samalla tavalla kuin mui-den kansojen jumalia. Silti he saattoivat viime kädessä kumar-taa itselleen, vaikka aikoivat polvistua lapsen eteen. Tärkeintä ei ehkä ollutkaan kumartamisen kohde vaan oma kumartami-nen. Epäjumalaa palvellessaan ihminen palvelee itseään, ja ihmisestä itsestään nouseva uskonnollisuus taitaa olla mam-monaakin yleisempi epäjumala.
Voimme vain aavistella, mitä tietäjien mielessä liikkui matkalle lähtiessä ja matkan aikana. Sekin jää siis hieman epäselväksi, polvistuivatko tietäjät loppujen lopuksi myös sydämessään Jee-sus-lapsen edessä. Varmaan näin tapahtui. Sillä ei kai Jumala olisi muutoin johdattanut tietäjiä lapsen luo ja varoittanut heitä Herodeksesta, ja ei kai heidän matkaansa olisi muutoin tallen-nettu meidän luettavaksemme?
Kun kysymme, miten mekin voimme sydämessämme kumartaa Jeesus-lasta vilpittömin ja iloisin mielin, olemme mahdollisim-man tärkeän kysymyksen äärellä. Suosituksi tulleessa joululau-lussa sanotaan “näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljai-seen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”, mutta eihän se toki näin mene. Emme me pysty synnyttämään Jeesus lasta sydä-meemme emmekä saa sydäntämme millään polvistumaan hä-nen edessään, vaikka kuinka yritämme.
Luontainen uskonnollisuutemme kieltää aina Jeesuksen tavalla tai toisella. Jos tämä ei pitäisi paikkaansa, emme olisi syntisiä. Synti olisi vain yksittäisiä pahoja tekoja, jotka voisimme lukea inhimillisen heikkouden ja vajavaisuuden ilmauksiksi ja joihin ei sen vuoksi tarvitsisi suhtautua kovin vakavasti. Kaikissa syn-neissämme, kaikissa yksittäisissä väärissä teoissamme on kui-tenkin kysymys äärimmäisen vakavasta asiasta, sillä ne saavat alkunsa syvällä sydämessämme vaikuttavasta Jumalan vastai-sesta asenteesta. Tämä sydämen kapina Jumala vastaan on perussynti ja pääsynti, kuten rippikoulussa opetetaan. Olennai-nen osa kapinaamme on se, että emme halua myöntää ole-vamme kapinallisia emmekä halua tunnustaa sydämemme pa-huutta. Siksi me pidämme kiinni siitä, että meillä on jotain ansi-oita Jumalan edessä. Siksi me uskottelemme kumartavamme Vapahtajaamme, vaikka emme sydämessämme näin tee, vaan kiellämme hänet.
Vain Jumala voi saada muutoksen aikaan. Jos hän ei tartu elä-määmme, kaikki jatkuu entiseen tapaan. Monenlaiset elämän-kohtalot ravistelevat meitä, ja niiden kautta Jumala puhuttelee meitä. Mutta eivät ne yksistään saa meitä kumartamaan Jee-sus-lasta. Tietäjillä oli erityinen opastaja, tähti, meidän erityinen opastajamme on Jumalan sana, jonka valossa näemme itsem-me sellaisina kuin olemme. Jumalan sana asettaa meidät to-tuuden eteen, ja riisuu meidät vääristä kuvitelmistamme.
Paavali kysyy meiltä roomalaiskirjeessä, olemmeko me muita parempia, vastaa kieltävästi ja perustelee vastauksensa seu-raavasti: “Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtä-väistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoa-takaan. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, heidän kielensä pu-huu petollisesti. … jumalanpelko on heille vieras. “ (Room. 3:9–18)
Miksi emme polvistuisi tänä loppiaisena Jeesus-lapsen seimen äärelle? Miksi odottaisimme tuomiopäivää, jolloin meidän pakko polvistua? Miksi emme rukoilisi: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä ja anna kaikki syntini anteeksi.
Mutta jos syntimme ja syyllisyytemme saa meidät polvistumaan, emmekö silloinkin polvistu pakon edessä? Jos omatuntomme syyttää meitä, emmekö me pelkää rangaistusta emmekä ku-marra Jeesus-lasta iloisin, vapain ja kiitollisin mielin? Tämä on tietysti totta, mutta meidän on silti ole syytä polvistua Jeesuksen eteen – juuri sellaisina kuin olemme: syntisinä, pelkäävinä, ha-luttomina.
Ja mikä parasta: Jeesus kutsuu meitä näin tekemään. Hänhän on ja haluaa olla täydellinen Vapahtajamme, joka on sovittanut syntimme ja tehnyt kaiken sen, mikä on meille mahdotonta. Tässä on avain siihen, että sydämessämme kumarramme Jee-sus-lasta. Avain on lapsi itse.
Lapsi itse, hänen näkemisensä sai tietäjätkin polvistumaan myös sydämessään hänen eteensä – mikäli näin tapahtui, ku-ten uskomme tapahtuneen. Saattaa olla, että tietäjillä oli ollut mahdollisuus lukea juutalaisten pyhistä kirjoituksista tästä lap-sesta. Silloin lapsi oli alkanut jo ennakolta sulattaa tietäjien ko-via sydämiä. Me emme voi enää katsella tietäjien tavoin luon-nollisilla silmillämme Jeesus-lasta, mutta me saamme kuulla ja lukea hänestä todistusta, joka on paljon selvempää ja kirk-kaampaa kuin se ennakoiva todistus, joka tietäjille oli ehkä an-nettu. Kohtaamme ja näemme Jeesuksen Kristuksen Jumalan sanassa todellisena, elävänä ja voimallisena.
Jumalan sanaa on sekin sana, joka riisuu ja tuomitsee meidät, mutta Jeesus Kristus on Jumalan varsinainen Sana. Ihmeellisel-lä tavalla hän on itse läsnä niissä sanoissa, jotka todistavat hä-nestä. Kun kuulemme hyviä sanoja siitä, millainen Kristus on ja miten hän meihin suhtautuu, hänen rakkautensa sulattaa mei-dänkin kovat ja itsekeskeiset sydämemme.
Tämä ei tapahdu hetkessä. Joskus meille tosin annetaan sellai-sia hetkiä, jolloin Vapahtajan ansio, joka luetaan hyväksemme, kirkastuu erityisellä tavalla. Silloin ilo ja syvä kiitollisuus täyttää sydämemme. Mutta on toisenlaisiakin aikoja, emmekä me pää-se syntisestä luonnostamme eroon tämän elämän aikana. Siksi kaikki kiertyy aina alkuun, sillä kun emme löydä itsestämme mitään hyvää, meillä ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä Va-pahtajan käsiin.
Kiinnittäkäämme sen tähden kaikki huomio lapseen, jonka sei-men ylle piirtyy jo ristin varjo. Paavali kirjoittaa alussa esillä ol-lutta filippiläiskirjeen kohtaa edeltävissä jakeissa: “Kristuksella Jeesuksella oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oi-keudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuole-maan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korotta-nut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita ni-miä korkeamman.” (Fil. 2:6-9) Vapahtajamme on alentanut it-sensä ja kulkenut ristin tien loppuun asti meidän tähtemme. Hä-nestä meille loistaa ainoastaan käsittämätön suuri rakkaus. Hän puhuu meille vain hyviä ja rohkaisevia sanoja. Hän ei käske, ei pakota, ei vaadi mitään. Hän armahtaa, ottaa syntimme pääl-leen ja lahjoittaa meille oman ansionsa. Kuinka me emme kiit-täisi tällaista Vapahtajaa, kuinka me emme häntä kumartaisi?