Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Herodeksen kavaluus on yksi tämän kertomuksen pääjuonteista. Hän lähetti tietäjät Betlehemiin ja sanoi: ”Menkää sinne ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kaikki me tiedämme, että Herodeksen sanat nousivat petollisesta mielestä. Hänkö olisi mennyt kumartamaan lasta! Ei kumartamaan, vaan tappamaan, hänet!
Kun Mooses syntyi Israelin kansan ollessa orjina Egyptissä, kaikki juutalaisten poikalapset tuli heittää virtaan. Vallanpitäjät eivät pitäneet heistä. Mutta kuinkas kävikään, Mooseksen äidin neuvokkuus pelasti Mooseksen. Faraon tytär poimi hänet Niilin virrasta korissa, johon äiti oli hänet hellästi peitellyt. Kansan vapauttajaa ei voinutkaan surmata. Mooseksesta tuli ihmeellisen pelastumisen kautta itsensä Faraon tyttären kasvattama – kaikkeen egyptiläiseen viisauteen perehtynyt oppinut mies, joka ei kuitenkaan unohtanut juutalaisia juuriaan.
Herodeksen viekkaus ei saavuta toivottua tulosta, vaan tietäjät kuuntelevat mieluummin enkelin ääntä sisällään kuin Herodeksen kehotusta palata raportoimaan hänelle. Molemmissa kertomuksissa vallanpitäjien sanaa ei toteltu. Mooses kyllä pantiin virtaan, mutta ei hukkumaan, vaan kaislakoriin. Tietäjät menevät Herodeksen kehotusta uhmaten toista tietä takaisin omaan maahansa. Tämä tuo mieleen Apostolien teoista kohdan, jossa Pietari puhuu Neuvoston edessä. Hän tuo ilmi sen, mikä meidän kaikkien on hyvä tietää: nimittäin, että: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (5:27)
Jeesus-lapsen pelastuminen Herodeksen juonista on vain yksi juonne kertomuksessamme, mutta se auttaa meitä ymmärtämään, että uusi Mooses on keskuudessamme – profeetta, jonka tuli olla Mooseksen kaltainen – ja jonka Jumala oli luvannut nostaa kansansa joukosta. ”Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella” (Dtr.18:15). Eivät maalliset voimat ja vallanpitäjät voineet tuhota kumpaakaan. Heidän elämällään oli Jumalan tarkoittama suunnitelma, jota ei voinut tehdä tyhjäksi.
Mooses oli Israelin kansan vapauttaja – hän johti heidät orjuudesta vapauteen – ja näytti heille luvatun maan. Jeesus sitä vastoin on koko maailman vapauttaja – hän vie meidät kaikki orjuudesta Jumalan lasten vapauteen. Ei ole sattumaa, että seimen luokse tulivat nämä itäisen maan tietäjät – vieraiden kansojen edustajat. Tietäjät seimen ääressä on vahva viesti. Jeesus ei ole vain juutalaisen kansan messias. Hänen valonsa loistaa koko maailmalle. Kun luemme Matteuksen evankeliumia eteenpäin, näemme, että Jeesuksen kuoleman hetkellä ristin juurella on sadanpäällikkö miehineen vartioimassa häntä. Heistä kerrotaan, että kun he näkivät Jeesuksen kuoleman ja siihen liittyvät luonnonmullistukset, he ovat ensimmäisinä sanomassa: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!” (Mt.27:54). Sekä evankeliumin alussa, että lopussa pakanat, siis ei-juutalaiset ovat kumartamassa ja tunnustamassa Jeesuksen suuruuden. Evankeliumi myös päättyy Jeesuksen antamaan lähetyskäskyyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” (28:19). On siis alusta asti selvää, että Jeesuksesta lähtevä valo on tarkoitettu kaikille kansoille.
Me ihmiset pelkäämme kaikkea outoa ja vierasta. Se on meissä jotenkin synnynnäistä. Kun metsässä kulkiessa havaitsee kauempana toisen kulkijan, tulee vaistomaisesti halu väistää toisaalle, jotta kohtaamista ei tapahtuisi. Se juontaa ajalta, jolloin ei voinut olla varma siitä mitä kohtaamisesta voisi seurata – oliko vieras tuntematon ja siksi vaarallinen. Meissä on luonnostamme vieraan pelko. Emme luota siihen, mitä emme tunne – vierastamme ja pysyttelemme mieluummin tuntemiemme parissa, tutuissa ympyröissä. Silloin jää Jumalan luomisrikkauden suuresta kirjosta jotakin hienoa näkemättä. Emmehän ole täydellisiä ilman toinen toisiamme. Ajatelkaapa joulun kertomusta ilman tietäjiä – aika paljon köyhempää, eikö vain?
Matteus on evankeliumissaan todella radikaali saattaessaan vieraiden kansojen edustajat seimen äärelle. Siinä Jeesusta kumartaessa raja-aidat kaatuvat – ei ole enää meitä ja heitä – on vain Jumalan perheväkeä, johon kuuluvat kaikki kansat – pelko ja vihollisuudet ovat poissa. Nuo vieraat kumartavat Jeesusta aivan kuin tuntisivat hänet – aivan kun hän olisi heillekin tärkeä – meidän Jeesuksemme – mutta eiväthän he olleet juutalaisia, ei heillä mitenkään voinut olla hyväksyttävää uskontoa, ei mitään oikeaa käsitystä Jeesuksesta – mitähän tähtien palvojia lie olleet – ja kumartavat meidän Jeesusta – eiköhän tämä nyt mennyt vähän liian helposti? Missä on teologia? Miten tämän voisi saada mahtumaan totuttuihin sanakäänteisiin? Eipä juuri mitenkään. Ja siinä sen radikaalius piileekin. Se rikkoo totutut ajattelumallit meistä ja heistä – tutuista ja vieraista.
Tänä jouluna minua puhutteli aivan erityisesti eräs lukemani uutinen: palestiinalaiset juhlivat Jeesuksen syntymää yhdessä – niin kristityt kuin muslimitkin. Perusteluna palestiinalaisjohtajien puheissa oli, että hän oli palestiinalaisten ykkönen ja ensimmäinen uskonsa puolesta kuollut marttyyri (shahid). Käykö se meille? Mutta eihän meiltä kysytä – eivät tietäjätkään kyselleet, kävikö heidän kumarruksensa meille. He vain tulivat ja kumarsivat; palestiinalaiset vain päättivät, että Jeesus on hyvä tyyppi heille kaikille ja juhlivat yhdessä hänen syntymäänsä. (https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/palestiinalaisjohtaja-nimesi-jeesuksen-islamilaiseksi-marttyyriksi/)
Mikä sitten on se valo, joka Jeesuksesta loistaa? Siitä tämän päivän evankeliumi ei tuon rajamuurien murtumisen lisäksi muuta kerrokaan; ja kuitenkin, kun luemme eteenpäin, huomaamme, että evankeliumit ovat täynnä hänen tekojaan ja sanoja, joita hän lausui. Kaikki me olemme yhtä mieltä siitä, että Jeesus eli kuten opetti ja että hänen opetuksessaan oli vahva sisältö. Aika monet kuitenkin ajattelevat, että hänen puheensa voidaan turhan idealistisina ja jopa utopistisina sivuuttaa. Hän kun jotenkin näyttäisi sivuuttavan ihmiselämän ja ihmissuhteiden arkitodellisuuden tarjoten liian helppoja ratkaisuja.
Tuskinpa kukaan voi kuitenkaan kieltää väitettä, että Jeesuksen jälkeen maailmassa on ollut enemmän rakkautta ja huolenpitoa. Hän osoitti mitä rakkaus on, se todellinen rakkaus, joka on valmis kuolemaan toisten puolesta. Jeesuksessa me näemme, mitä Jumala meiltä haluaa. Hänessä me näemme Jumalan rakastavat kasvot.
Jeesus on avannut eteemme tien, jota kulkea – rakkauden tien. Jos kristinusko ei sisällä Jeesuksen seuraamista, siitä puuttuu jotakin hyvin oleellista. Kutsuihan Jeesus ensimmäiset opetuslapsetkin sanomalla heille: ”Seuraa minua!” Eilisen evankeliumissa hän sanoo, että hänen lampaansa kuulevat hänen ääntään ja että ”ne seuraavat häntä” (Joh.10:22-30).
Hän myös sanoo seisovansa ovella kolkuttamassa, pyytäen päästä sisälle aterioimaan kanssamme (Ilm.3:20). Hän kohtaa meidät nälkäisenä ja janoisena, vieraana ja kodittomana, vaatteitta olevana, sairaana ja vankina ja toivoo, että autamme häntä ja pidämme hänestä huolta (Mt.25:31-46).
Iloitsin uuden pääministerimme rohkeista sanoista uudenvuodenpuheessaan. Ymmärsin, että hän on rippikoulunsa käynyt eikä ajattele, että on utopistista pitää huolta niistä, joilla ei ole siihen mahdollisuutta. Hän sanoi: ”Yhteiskunnan vahvuutta ei mitata sen vauraimpien vahvuudella vaan sillä, kuinka sen heikoimmassa asemassa olevat kansalaiset elämässään pärjäävät. On kysyttävä, onko jokaisella mahdollisuus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään.”
Nämä sanat luettuani saatoin aivan kuin nähdä Jeesuksen hymyilevän ja tuumivan – juuri tätä minä tarkoitin, kun sanoin, että tulee rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä; kun kerroin kertomuksen Laupiaasta Samarialaisesta, joka keskeytti matkansa ja otti hoitaakseen ryöstetyn lähimmäisen; kun opetin ”Isä meidän”- rukouksessa antamaan anteeksi velallisillemme.
Emme ole täällä itseämme varten. Annetaan Kristuksen valon loistaa eteenpäin meidän kauttamme! Opetellaan sellaista elämänasennetta, jossa ei itseä laitetakaan etusijalle – jossa minä en olekaan kaiken keskipiste. Lähdetään rohkeasti seuraamaan Jeesusta. Hän kyllä pitää meistä huolen.