”Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!” Mitä tämä tarkoittaa? Eikö tieto hyvästä ja pahasta ole juuri omantunnon äänen sisältö ja eikö Luoja haluakaan meidän elävän yhteydessään nyt, aina ja iankaikkisesti? Tekstin perusteella tuntuu kuin hän sitä vastoin olisi kateellinen ja estäisi ihmistä saavuttamasta ikuista elämää, josta hän yksin on osallinen. Jälleen kerran huomaamme, että asiat pitää nähdä oikeissa yhteyksissään. Nämä kolmiyhteisen Jumalan sanat Raamatun alusta sijoittuvat kohtaan, jossa juuri on tapahtunut syntiinlankeemus. Ihminen rikkoi kuuliaisuuden Jumalan käskyjä kohtaan langettuaan kiusaajan houkutuksiin. Ehjän elämän pelisääntöjä oli rikottu eikä rikottua enää saatu ehjäksi. Niinpä kun luottamus kerran oli rikottu, seurasi karkotus paratiisista ja karu arki.
Mikä hyvän ja pahan tietämisessä sitten on niin pahasta. Tieto ei yksistään riitä siihen, että valitaan hyvä. Silloin, kun on jo annettu pahalle pikkusormi, ollaan helpommin taipuvaisia edelleenkin valitsemaan paha, koska se salakavalasti vetää puoleensa ja mahdollisesti näyttää lisäävän omaa valtaa ja tietämystä. Jos elämän pituus olisi rajaton, silloin mahdollisuudet pahaankin kasvaisivat oppimisen myötä. Niinpä on viisautta, että syntinen ihminen elää vain rajallisen ajan ja on muutenkin hauras. Onpa Raamatun alkulehtien kertomasta päätelty, että Jumala asetti ihmisen elinajan rajaksi 120 vuotta sitten, kun ihmisen pahuus oli yltynyt ja sitä piti rajoittaa. Täyttä varmuutta siitä ei liene, miten nämä alkukertomusten tiedonannot elinvuosista tulisi tulkita, mutta se ainakin näyttää selvältä, että Metuselahin – vanhan käännöksen mukaan Metusalem – ennätyksen, 969 vuotta, rikkojaa ei tavallisten kuolevaisten joukossa tämän maailmanajan aikana taida synny.
Elinaika on tosin viime vuosikymmeninä ainakin rikkaissa maissa pidentynyt ja toimintakyky pysyy monilla aika pitkään hyvänä. Toiselta puolen sitten kuitenkin ihmisen arvo on ollut hakusassa, niin että pitkin kevättäkin on pitänyt kamppailla sen puolesta, että ikääntyvät saisivat ihmisarvoista hoitoa sitten, kun oma osuus töistä on tehty. Ihmisarvoinen vanhuushan oli teemana myös tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksessä ja onpa se aiheena myös tulevan lokakuun vastuuviikolla. Ikääntyvien jääminen paitsioon ei kuitenkaan ole mikään poikkeus. He ovat vain yksi ryhmä, jolla ei ole voimaa pitää puoliaan. Näyttää siltä, että silloin kun yksi elämänmuoto menettää arvonsa, sama näkyy kaikkialla. Kun kannetaan vastuuta toisista ja osoitetaan rakkautta ja huolenpitoa, se heijastuu kaikkeen elämään. Aidosti välittävä ei halua tuhota ketään eikä mitään syyttä suotta. Kyse on yhdellä sanalla sanoen yhteisöllisyydestä. Itsekkyys tuhoaa, rakkaus rakentaa.
Karkotus paratiisista on todellisuutta edelleen. Ihminen halusi olla kuin Jumala, mutta hänestä tulikin Jumalan vastustajan kaltainen. Itsensä omaksi luojakseen korottanut elää itselleen, ei tarvitse muita, on oman maailmansa herra. Todellisuudessa hän ei ole muuta kuin oman yksinäisen minämaailmansa despootti. Ihminen tuntee kyllä sisimmässään, ettei hän tule toimeen ilman muita, Jumalaa ja muita luotuja. Hän tietää olevansa syvästi yksin, menettäneensä paratiisin ja olevansa kuolevainen. Elämän syvää ydintä hän ei itsestään tavoita, vaan joutuu aina pettymään hamutessaan täyttymystä luodun todellisuuden tarjoamista korvikkeista. Hänen elämänjanonsa on vääristynyttä, koska hän ei voi nähdä elämää tässä Jumalan maailmassa Luojan antamana lahjana ja tehtävänä. Hänen elämänsä keskus, alku ja päämäärä, ovat hukassa. Siksi hän kulkee kuin kehässä löytämättä omin neuvoin ulospääsyä.
Luther näkikin Jumalan sanoissa ”kun ei hän nyt vain ojentaisi kättänsä ja ottaisi elämän puusta ja söisi ja eläisi iankaikkisesti” ivaa ja katkeraa pilkkaa ihmistä kohtaan, joka mitättömyydessään haluaa korottaa itsensä Luojan vertaiseksi. Uskonpuhdistaja näkee nämä sanat varoituksena ja muistutuksena siitä, että ihminen elää yksin laupeudesta. Hänen tulisi elää siihen tyytyen. Jumalan kaltaiseksi pyrkineestä tulikin Paholaisen kaltainen. Tästä tulisi ottaa opiksi, ettei enää kauemmaksi erkane Jumalasta ja hänen lahjoittavasta hyvyydestään. Jumala oli lankeemuksen jälkeenkin antanut lupauksen ihmiskunnan tulevasta toivosta sanoessaan käärmeelle: ”Ja minä panen vihan sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.”. Luther näki tässä ennakoivasti jo Kristus-ennustuksen. Hän oli murskaava synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan.
Luther kirjoittaa: ”Samoin tässä sen jälkeen kun Aadamissa hänen saatuaan Jumalan lupauksen oli jälleen virinnyt elämän toivo, Jumala kehotti häntä tällä katkeralla pilkkapuheella, ettei hän unohtaisi katkeraa lankeemustaan, ettei hän toistamiseen niin huonolla menestyksellä jumaluutta koeteltuaan sitä ärsyttäisi, vaan nöyrtyisi Jumalan valtasuuruuden edessä ja tästä pitäen jälkipolvensa kanssa varoittaisi tällaisesta rikoksesta. Tätä ei näet lausuttu yksin Aadamille. Se koskee myös meitä; kun meidät kerran on kastettu ja olemme armosta uudistetut, meidän pitää hartaasti pyrkiä siihen, ettemme suistu entiseen jumalattomuuteemme.”
Ihminen kuitenkin koettelee rajojaan ja uskoo voivansa venyttää niitä yhä pitemmälle esimerkiksi tekniikan keinoin. Silti hän on ja pysyy rajallisena. Ihminen hamuaa edelleenkin sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Se, että kulutetaan enemmän kuin kohtuullista ja oma osuus on, ei ole mitään muuta kuin tulevilta polvilta ja tämän päivän osattomilta anastamista. Viime aikoina onkin uudella voimalla herätty kamppailemaan esimerkiksi ilmastonmuutosta vastaan, kun sen seuraukset ovat jo osuneet myös omaan nilkkaan. Meitä on herätelty ja herätystä on tapahtunut. Sateenkaari muistuttaa siitä, että Luoja ei halua tätä maailmaa tuhota vaan antaa sille tulevaisuuden ja toivon. Meillä on kutsumus toimia hänen työtovereinaan paitsi ihmisten myös koko kaikkeuden hyvinvoinnin hyväksi. Rajallinen muutos on mahdollinen. Se tapahtuu arkisen työn kautta – yhteydenpitoa elämän antajaan unohtamatta. Työn tekeminen, kaupan käyminen ja uusien keksintöjen tekeminen kuuluvat elämään eikä terve kilpailu ole pahasta. Emme säästy tässä maailmassa kamppailuilta ja kolhuilta eikä itsekkyys lakkaa vaikuttamasta – oli toimintamalli mikä hyvänsä.
On kuitenkin syytä kuunnella herkällä ja tarkalla korvalla, mitä kaikkeuden Luojalla on meille asiaa. Hän kehotti viljelemään ja varjelemaan tätä luomakuntaa, elämään sen kanssa sopusoinnussa ja katsomaan kiitollisena hänen kättensä töitä – luomistyötä, jota saamme omalla panoksellamme olla jatkamassa. Silloin kun kunnioitus ja ymmärrys tästä elämän pyhyydestä häviää, häviää myös käsitys elämän lahjaluonteesta, yhteenkuuluvaisuudesta luomakunnan kanssa sekä saman tien myös taju ihmisen arvosta. Toivon perustana on se, että työ ei ole turhaa, koska tie parempaan jo nyt ja täytenä kerran autuudessa ei ole poikki, koska toinen Aadam, Kristus, on kuollut meidän kuolemamme lankeamatta kiusaajan houkutuksiin. Näin rististä on tullut elämän puu, Jumalan rakkauden sinetti. Ihminen on saanut lupauksen siitä, että on olemassa toinen, parempi todellisuus. On olemassa uusi taivas ja uusi maa, jossa kuolemaa ei enää ole. Katoava on siellä luotu uudeksi ja Jumalan rakkaus on kaikki kaikessa.