Toissapäivänä pitkä odotus viimein palkittiin. Saimme nauttia kesän lämmöstä. Alkukesän viileys oli pois pyyhitty.
Viljo Kojon runon säkeet tuntuivat kovin todellisilta: ”Jos olikin kauan talvea, kylmyyttä, hämärää, yks päivä sydänsuvea ja – talvi unhoon jää.”
Viileästä alkukesästä johtuen on sydänsuven aika. Juhannusruusut ja sireenit kukkivat ja vanamot. Itseäni puhutteli kuluneella viikolla juuri vanamon hento ja vieno kukka. Pehmeällä sammaleella ratsastaen se nostaa varrestaan kukkavanan toisensa jälkeen.
Vanamo on runsaimmillaan satavuotiaassa metsässä. 1900 –luvun puolivälissä vanamo kuului Suomen kahdenkymmenen yleisimmän kasvin joukkoon, mutta lajin määrä on 2000 –luvun alkuun mennessä pudonnut puoleen. Tämä johtuu vanhojen metsien vähenemisestä.
Ympäristödiplomiseurakuntana Suonenjoen seurakunta on sitoutunut huolehtimaan myös luonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Toteuttaakseen tätä tärkeää tavoitetta kirkkoneuvosto päätti rauhoittaa n. kolmen hehtaarin alueen seurakunnan omistamalla maalla Kärkkäälässä.
Pienen lammen, Pikku-Murtosen rannalla on kaunis kallioniemi, joka kuuluu rauhoitettavaan alueeseen. Tämä niemi nimetään hiljentymispaikaksi.
Hiljentymispaikka on aina avoinna, kesät talvet, yöt ja päivät, muistuttaen Jumalan jatkuvasta läsnäolosta keskellämme. Joka hetki Jumala odottaa, että käännymme hänen puoleensa.
Koskematon luonto muistuttaa Jumalan luomistyöstä. Se muistuttaa suuresta lahjasta, jonka ihminen on saanut käyttöönsä. Koko luotu maailma uskottiin ihmisen haltuun ja hoitoon. Ihmisen tehtävänä on niin viljellä kuin varjella luontoa.
Ilmastonmuutos puhuu karua kieltä ihmisen onnistumisesta suuressa tehtävässä. Ilmasto lämpenee ja elinolosuhteet käyvät yhä vaikeammiksi erityisesti maailman köyhimmille kansoille.
Ilmastonmuutos on herättänyt maailmanlaajuisen hädän maapallomme säilymisestä elinkelpoisena. Juuri julkaisemassaan opillisessa kiertokirjeessään Paavi Franciscus keskittyy ilmasto- ja ympäristöasioihin. Paavin mielestä luonnon tuhoutumisen perusongelma on ihmisen ajattelematon toiminta, joka riistää luonnonvaroja. Kirjeessään paavi kannustaa ajattelutavan muutokseen. Ihmisen tulisi luopua kuluttamiseen perustuvasta elintavasta. Ihmisen tulisi kääntyä Jumalan puoleen. Kiertokirje onkin otsikoitu ”Laudato si” (Ole ylistetty).
Otsikko muistuttaa ihmisen osasta tässä elämässä. Ihmisen tehtävänä on kiittää ja ylistää Jumalaansa, Luojaansa, kaiken elämän antajaa ja ylläpitäjää. Luonnon hiljaisuudessa ja rauhassa voi kiitosmieli herätä. Luonnon hoidossa ihminen voi tavoittaa yhteyden niin muuhun luomakuntaan kuin Luojaansa.
Tästä kolmiyhteydestä luomakunnan sunnuntain Vanhan testamentin sanoma Joelin kirjasta muistuttaa. ”Älkää pelätkö, pellot, iloitkaa ja riemuitkaa. Älkää pelätkö, metsän eläimet! Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrasta, Jumalastanne!”
Sanojen taustalla on kansallinen hätätila. Heinäsirkat olivat tuhonneet sadon. Viholliset olivat hyökänneet pohjoisesta ja aiheuttaneet suurta tuhoa. Tässä kriisissä, kansallisessa hätätilassa profeetta kutsuu kansaa katumukseen ja kääntymykseen: ”Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias, hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän voi muuttaa mielensä ja peruuttaa määräämänsä rangaistuksen.” (Joel 2: 13)
Jumalamme on anteeksiantava ja laupias. Hän on voi peruuttaa määräämänsä rangaistuksen. Tämä profeetan välittämä Jumalan sana on meillekin suuri toivon ja lohdutuksen sana. Luonnon, elämän kaikkineen ei tarvitse vääjäämättä kulkea tuhoa kohti. Muutos on mahdollinen. Muutos on mahdollinen, jos tahdomme kääntyä itsekkyyden tieltä Jumalan puoleen.
Tämä kääntyminen saa luonnonkin iloitsemaan ja riemuitsemaan. Näin Jumala profeettansa suulla lupaa: ”Älkää pelätkö, pellot, iloitkaa ja riemuitkaa!” Jumala ei ole unohtanut luomakuntaansa. Sen kärsimys on kuultu ja nähty. Joelin kirjan hengessä Paavalikin Roomalaiskirjeessä lupaa luomakunnalla toivon, joka nyt vielä ”huokaa ja vaikeroi.” (Room. 8: 22)
Ihmisen osana on kääntyä kiittämään Luojaansa: ”Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrasta, Jumalastanne!”
Ajattelen, että tähän sydänsuven aikaan me Pohjolan asukkaat tähän kehotukseen mielellään yhdymme. Kylmän ja pimeän jälkeen me saamme kesän lämmössä ja valossa, vehreydessä kuin kosketuksen paratiisista. Saamme kosketuksen paratiisista, Taivaan kodista, jonne me Jeesuksen seurassa saamme olla matkalla.
Toiset kokevat sydänsuven kosketuksen niin voimakkaana, että toivovat sen olevan osa myös ikuisen kesän onnea. Näin ainakin Viljo Kojo runossaan ”Veet välkkyvät taas” toivoo: ”Kun kerran saatat taivaasees, niin ethän unhota mun sielulleni antaa taas maallista suvea. Saa toiset ottaa enimmät ikuiset ilot muut, suo mulle kentät kukkivat ja viherlehvät puut.”