Luomakunnan sunnuntai, Joh. 1: 1-4, Hans-Christian Daniel

Hiljattain eräs seurakunta pääsi uutisiin, koska Luomakunnan sunnuntaina pidettiin kyseiselle paikkakunnalle suunniteltua kaivosta vastaan mielenosoitus, johon myös sen hiippakunnan piispa osallistui. Monen julkilausuman rinnalla haastateltiin kunnan asukkaita. Heidän joukossa eräs vanha mies hiljaisella äänellä totesi, että on hyvä, kun saa sanoa mielipidettä puolesta ja vastaan, mutta kokonaisuudessa tarvitaan työpaikkoja tähän kuntaan, jossa on paljon työttömyyttä ja väki uhkaavasti vähenee; ja toisihan kaivos työpaikkoja ja työväkeä.
Näin siis monella luontoon ja ympäristöön liittyvällä asialla on eri näkökantoja ja arvoja, joita on vaikea punnita. Yksiselitteinen kannanotto ja yksikantainen vastaus usein kaventaa tosiasioiden kirjon ja niiden monimutkaisia vaikutuksia eri ihmisryhmien pulmiin ja elämään arjessa.
Jumala antoi ihmiselle paratiisissa tehtävän viljellä ja varjella maata (1. Moos. 2:15). Se oli siis ennen syntiinlankeemusta. Nykyään paljonkin korostetaan tätä ihmisen kahdenlaista tehtäväkuvaa luomakunnassa. Mutta syntiinlankeemuksen jälkeen tämä tehtäväkuva kavennettiin (1. Moos. 3:23–24): Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja sala¬moivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä. Tämän vanginvartijan edessä ihminen siis vain enää viljele sitä maata, josta hänet on tehty, siis omaa substanssia, omaa alkuainetta, ikään kuin hänen pitäisi hoitaa sitä, niin kuin hän hoitaisi itseään tai tahtoisi itseään hoidettavan. Synti huutaa maasta, ja veljessurman jälkeen surmatun veljen veri huutaa maasta Jumalan puoleen (1. Moos. 4:10). Maan ääni ei vaikene.
Syntiinlankeemus ei tarkoita sitä, ettei ihminen olisi enää vastuussa luomakunnasta, mutta se pitää sisällä sen, että ihmisen vastuukyky on tullut rajoitetuksi, synnin itsekkyyden turmelemaksi. Ihmisen tahto vääristyi tahtoessaan Jumalan kaltaisuuteen. Paratiisin ulkopuolella ihminen tavoittaa omaa etuaan, asettaa sen kaiken muun edelle: toisten tarpeet tulevat toissijaiseksi, maan tarpeet eivät merkitse mitään oman edun rinnalla, ja vastuu tulevien sukupolvien edessä pyyhitään kokonaan pois ikään kuin olisi vain tämä päivä, jonka keskellä vain hirveän suuri MINÄ.
Leena Ravantin Espoon herättäjäjuhlia varten sanoittamassa ja Markku Kilpiön säveltämässä espoolaisessa virressä sanotaan:
”Huutaa väärä elämämme
luomakunnan tuskassa,
pienet, heikot keskellämme
jäävät usein avutta.
Neuvo, Herra, meille se,
kuinka suuntaa muutamme,
mistä itsekkyyden vaivaan
löytyy rakkaus, lääke taivaan.”
Tässä osoitetaan rakkautta ratkaisevaksi tekijäksi, joka antaa viisautta oikeanlaiseen, pienet, heikot keskellämme huomioivaan asenteeseen ohjaamaan suunnanmuutosta. Maapallon ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat uhat ovat herättäneet ihmiskuntaa koko maailmassa näkemään toimintansa seurauksia ja pitämään parempaa huolta ympäristöstä. Monet ihmiset käyttävät kierrätettäviä kangaskasseja kertaostettavien muovikassien sijaan. Monet käyttävät auton sijaan polkupyörää, aina kun voivat ja suosivat joukkoliikennettä, kun se on mahdollista. Monet tulevat asumaan työpaikkansa lähistöön, että turha matkailu vähenisi. Monet vähentävät energian ja puhtaan veden turhaa kulutusta. Monet lajittelevat roskaansa ja kantavat lasi-, metalli- ja energiajätteitä kaukanakin oleviin keräilypisteisiin. Sankarillisia arjen ympäristötekoja voitaisiin luetella lisää. Monet siis heräävät tekemään niitä tuhansia pieniä jokapäiväisiä toimia, jotka Jumalan koko ajan tekemän varjelevan toiminnan kanssa auttavat pitämään kotoplaneettamme asuttavana vielä tulevaisuudessakin. On siis toivon merkkejä kaiken uhan keskelläkin.
Suuri kärsijä Job toteaa suurten kärsimystensä loppuvaiheessa: Vapahtajani elää, tiedän sen. Se on uskon vakaumus, joka on tullut tiedoksi, varmuudeksi: Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Koko luomakunnan kulkiessa vääjäämättä ja Jumalan Sanan mukaan kohti kuolemaa tämä tieto on meille tarpeen, jotta jaksaisimme tuhonvoimien keskellä, jotta toivo ei raukeisi. Koko vanhenevan maailman ja oman vanhenevan ruumiimme tuhovoimien keskellä, ”kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti”, annetaan se ihana toivonsäde: ”minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!” (Job 19: 25–27). Tuhon voimilla ei ole viimeistä sanaa, vaan Lunastajalla, joka edustaa sitä eheyden periaatetta, jota ihminen ei pysty aikaansaamaan. Tämä eheyden prinsiippi on ihmiskunnalle annettu runnellussa Kristuksessa.
Missä on Kristus? Missä saamme katsella häntä omin silmin? Kun tarkastelee pienen pientä siementä, ei pysty aavistamaan sen yksilöllistä dna-rakennetta, joka kasvattaa siitä tiettyä kasvia, tiettyä yksilöä. Kun katselee kaukaisimman tähden ominaisspektriä eli valon loiston yksilöllistä väriä ja värähtelyä sekä kaukaisen tähden rataa, massaa ja painovoimaa, minä uskon, että kaikessa on mahtavan Luojan käsiala ja sana. Tunnustan samalla, että kyseessä on uskon asia, sillä Psalmikin sanoo: Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Sitä ei siis voi havaita korvin tai paljain silmin, ei mikroskoopilla tai kaukoputkella, sitä ei järjellä ymmärrä, mutta kuitenkin läsnä on tämä Sana: kuitenkin se kaikuu kaikkialla (Ps. 19:2-7). Tämä Sana on joka pilven hattarassa, joka tuulen puuskassa, joka sadepisarassa, jokaisessa auringonsäteessä ja taivaan sinissä. Juuri näin se on tehty, juuri sellaisten fysikaalisten ominaisuuksien ja luonnonlakien mukaisesti. Ja tämä kaiken sisällä oleva Sana on, vaikuttaa ja pysyy.
Evankeliumi tänään kertoo, että tämä Jumalan luova sana on hän eikä se, henkilö siis. Apostoli Paavali puhuu Kristuksesta seuraavasti (Kol. 1:15-17): Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa. – Sana on siis persoonallinen, henkilöllinen olemus, luomisvoima, joka on kaiken olevaisen sisällä: Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Myös minun elämäni sen mukaan on kätketty Häneen. Kaikki elämä on kätketty Häneen, jonka saamme vastaanottaa Sanana.
Uskonpuhdistajamme Martti Luther selittää: Jos Sana on ollut olemassa ennen kaikkia luotuja, ja jos kaikki luodut ovat saaneet syntynsä ja luodut juuri sen kautta, niin täytyy sen olemukseltaan olla toista kuin luodut; se ei ole saanut syntyänsä eikä luotu niin kuin luomakunta, sen täytyy siis olla iankaikkinen, eikä sillä ole mitään alkua. Kun kaikkeus alkoi olla olemassa, oli Sana ennen sitä olemassa; se ei mukaudu aikaan eikä luomakuntaan, vaan käy korkealta yli ajan ja luomakunnan, jopa aika ja luomakunta saavat syntynsä ja alkunsa sen kautta. Kieltämätöntä on, että se mikä ei ole ajallista, on välttämättä iankaikkista; se jolla ei ole mitään alkua, ei voi olla ajallista, ja se mikä ei ole luotua, on välttämättä Jumala, sillä paitsi Jumalaa ja luomakuntaa — niiden lisäksi — ei ole mitään eikä ketään. Tästä sanasta käy siis selväksi, että sen Jumalan Sanan, joka oli alussa ja jonka kautta luomakunta on sanomisella syntynsä saanut, täytyy olla iankaikkinen Jumala; hän ei voi olla mikään luotu (Kirkkopostilla I, s. 318).
Sanan olemukseen kuuluu, että se sana sanotaan. Sanan olemukseen kuuluu ilmoitus. Jumala ilmoittaa Sanansa. Ihminen havaitsee sen kaikkialla, aina vain alustavasti ja vasta-alkavana. Ehtoollisessa saamme syödä ja juoda sen, ja rakkaudessa tämä uskossa läsnä oleva Sana ottaa meidät käyttöönsä ja muuttaa meidät Kristuksen kaltaisuuteen. Kolmiyhteinen Jumala Luojana, Lunastajana ja Pyhäksi tekijänä antakoon armonsa, että uskoisimme sen ja rakkaudessa saisimme viisautta ymmärtämään ja hoivaamaan luomakuntaa, johon itsekin kuulumme. Aamen.