Alun aloittajat
Puhe ekumeenisessa luomakunnan sunnuntain jumalanpalveluksessa Raisiossa
Hyvät kristityt!
Niin kuin käsiohjelman kannessa on mainittu, me muistamme tänään – paljon muun ohella – myös Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä. Minulle se ja päivän evankeliumi toivat mieleen P. Mustapään runon Ylistys isänmaalle. Samaan tapaan kuin Johanneksen evankeliumi sekin alkaa alusta:
Sinua ylistämme, isänmaa, kun ylistämme
alun aloittajia, sillä siemenessä on tähkä;
sinä heräsit heissä, ja heidän kaipauksessaan
sinä kohosit kauneuteesi, jota ylistämme.
Käsiä ylistämme: sinä kasvoit otsien hiessä
lannistumattomien, ei ollut lepoa heillä.
Ne, jotka kokivat korpien ahdistuksen ja raivon
petojen, raekuuron ja vainolaisen ja ruton,
sinut muodostavat, jota ylistämme.
Koko Johanneksen evankeliumi taas kertoo siitä, miten se, mikä alusta alkaen on ollut, tulee meidän osaksemme. Alussa oli Sana, Jumalan viisaus. Alussa oli luova tahto ja ikään kuin kohdettaan etsivä hyvyys. Tämä kaikki on myös lopussa, mutta meidät se tavoittaa ja meihin se osuu pitkin matkaa. Kristityt ovat vasta matkalla ja tiellä, mutta kaikki on jo alkanut. Se on aina jo alkanut.
Se, mikä alusta alkaen on ollut, tulee meidän osaksemme Nasaretin Jeesuksessa. Hänessä hyvyys löytää meidät. Mustapään runossa me ”ylistämme alun aloittajia” ja ”käsiä ylistämme”. Aivan samalla tavalla kristitty tunnistaa ja tunnustaa Alun Aloittajan, siis Kristuksen, ylistettäväksi. Aivan samalla tavalla hän ylistää käsiä, hoitavia, parantavia, vastaan ottavia ja ristiinnaulittuja.
Evankeliumi tiivistää siihen alkujen alkuun, jota se kuvaa, kaiken. ”Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Ei ole kysymys vain ihmisestä, vaikka juuri ihmisestä onkin erityisesti kysymys. Tässä on koko luomakunta, sen elämänvoima ja sen kirkkaus. Se ja ihminen kuuluvat yhteen. Me kuulumme yhteen luomakunnan kanssa, sen osa me olemme, sitä me olemme.
Mustapään runo yhdistääkin luonnon ja ihmisen. Se jatkaa, heti tuota ”alun aloittajien” uurastusta ja sinnikkyyttä kuvattuaan:
sillä heidän kauttaan on meille muurahaisten polku,
joka kuohuu täynnä tasaista uutteruutta,
sillä heidän kauttaan ovat kedoilla heinäsirkat
vihreydessä, jotka soittavat herkeämättä
Hetken päästä vielä lisätään:
sillä heidän kauttaan on meille tuulen humiseminen
ja hedelmällinen sade oraspeltojen yllä,
sillä heidän kauttaan ovat kalojen hopeaparvet,
kun järvi on tyyni ja saaria kuvasteleva,
sillä käkien kukunta puissa on heidän kauttaan
ja soitanto tiellä, kun kevät saapuu ja toivo.
Joku voisi ihmetellä, eivätkö muurahaiset, heinäsirkat, tuuli, sade, kalat ja käet ole aivan ihmisistä riippumattomia. Mitä niillä on isänmaan tai itsenäisyyden tai minkään semmoisen kanssa tekemistä? Paljonkin, ratkaisevasti. Ero on siinä, mitä ne heijastavat tai mitä niiden läpi näkyy. Välkähtääkö ilo ja hyvyys, kuultaako elämänusko ja mielihyvä – vaiko ei?
Niin on myös se kaikki, joka ”syntyi Sanan voimalla” mykkää, ellei sitä ole siitä lunastettu. Luomakunta on mitään-sanomaton, jos sitä ei ole kutsuttu vapauteen. Aika konstikkaasti mutta osuvasti on sanottu, että juuri sana – mikäpä muu – ”lunastaa todellisuuksien viittautuneisuuden niiden mykkyydestä”. Tai kukapa muu: kysymys on kuin onkin juuri siitä Sanasta, joka kirjoitetaan isolla ja joka oli alussa. Kysymys on Kristuksesta, joka näyttää meille Jumalan kasvoista kasvoihin ja maailman sellaisena kuin se on.
Hänen kauttaan
on meille räystäspääskyjen liito
ja kiurujen liverrys kuulaudessa aamun,
ja hänen kauttaan on sininen taivas yllä.