“Kädet ristissä, käsi kädessä, lapio kädessä.” Rippikoulussa on tapana kuvata näillä kolmella toteamuksella ihmisen suhdetta Jumalaan, lähimmäisiinsä ja muuhun luomakuntaan.
Suhteessa Jumalaan ihminen on Jumalan hyvyyksien vastaanottaja. Jumalan edessä ihminen voi vain ristiä kätensä ja tuoda hänelle pyyntönsä ja kiitoksensa. Suhteessa lähimmäisiinsä ihminen on tasavertainen kumppani. Ihmiset on kutsuttu elämään sovussa keskenään ja kulkemaan käsi kädessä. Suhteessa luomakuntaan ihminen on asetettu sen hallitsijaksi (1. Moos. 1:28) mutta samalla myös viljelijäksi ja varjelijaksi (1. Moos. 2:15). Ihminen osaa käyttää erilaisia työkaluja, mutta hänen erityisasemansa ei anna hänelle oikeuttaa käyttää muuta luomakuntaa itsekkäästi hyväkseen.
Suhde Jumalan on ihmisen tärkein suhde. Luottamuksellisesta suhteesta Jumalaan leviää siunaus sekä ihmisten välisiin että ihmisen ja luomakunnan välisiin suhteisiin. Vastaavasti synti, Jumalan ja ihmisen välisen suhteen katkeaminen ja häiriintyminen, vaikuttaa kielteisesti aivan kaikkeen yksityisen ihmisen ja koko ihmiskunnan elämässä.
Voimme nähdä ja tunnistaa maailmassa monenlaisia Jumalan siunauksen ja synnin kirouksen merkkejä, mutta ne eivät avaudu arvioitaviksemme ja tutkittaviksemme samalla tavoin kuin sellaiset asiat, jotka ovat hallinnassamme. Siksi meidän on hyvä pitää mielessä esimerkiksi seuraavat tosiasiat: Synti vaikuttaa jokaisen ihmisen sydämessä, ja jokainen meistä joutuu kärsimään sekä omien syntiensä että ihmiskunnan yhteisen synnin takia. Jumalan siunaus voi ilmetä aivan eri tavalla tai jopa päinvastaisella tavalla kuin ihminen ajattelee. Jumalan siunaus ei tule aina heti esille, ja myös synnin seurausten kypsyminen vaatii oman aikansa.
Meidän on myös syytä rukoilla, että oppisimme paremmin arvioimaan sekä omaa elämäämme että aikamme ilmiöitä ja tapahtumia. Ilman Jumalan antamaa sisäistä näkökykyä olemme sokeita emmekä ymmärrä, mitä toisaalta hänen yhteydessään eläminen ja toisaalta hänestä luopuminen merkitsee.
Jumalasta luopuminen eli epäusko on aina ihmisen perimmäinen ongelma. Kun kiellämme Jumalan, meille käy aivan toisin kuin kuvittelemme: kadotamme asemamme Jumalan kuvina ja laskemme itsemme muun luomakunnan tasolle. Kohtaamme näinä aikoina usein väitteen, että inhimillisen tiedon lisääntyminen on tehnyt Jumalan tarpeettomaksi ja osoittanut, että Jumalaa ei ole olemassa. Mutta kuinka me Jumalan luomat olennot voimme pitää Jumalaa tarpeettomana? Joka kadottaa Jumalan, kadottaa samalla oikean ja väärän, elämän tarkoituksen ja perimmäisen rakkauden. Elämä ilman Jumalaa on varjoelämää. Osamme ei kuitenkaan tarvitse olla näin ankea, sillä ihminen ei luomakuntaan tutkiessaan ole suinkaan löytänyt mitään sellaista, mikä asettaisi Jumalan olemassaolon kyseenalaiseksi.
Se meidän on kyllä myönnettävä, että tämän ajan ihminen joutuu miettimään aivan eri tavoin kuin entisajan ihminen, mikä on hänen paikkansa luomakunnassa. Uudet tieteelliset löydöt asettavat eteemme uusia kysymyksiä. Pitkään on jo tiedetty, että maapallo ei olekaan luodun todellisuuden keskus, kuten joskus oletettiin, vaan mitätön hiukkanen valtavassa maailmankaikkeudessa. Tämä tosiasia ei ole teologinen ongelma eikä sen perusteella ole mitään syytä ajatella, että Raamatun ilmoitus Jumalasta ja hänen luomistyöstään ei pidä paikkaansa. Keskiajan katolinen kirkkokin suhtautui maakeskeisen maailmankuvan murtumiseen rauhallisemmin kuin usein annetaan ymmärtää. Sen sijaan tutkimustulokset, jotka liittyvät siihen, miten maapallolle on syntynyt elämää ja miten ihmiseksi kutsuttu olento on ilmaantunut tälle planeetalle, herättävät paljon kysymyksiä. Ja vielä paljon enemmän kysymyksiä ja hämmennystä herättävät teoriat ja oletukset, jotka halutaan samaistaa tosiasioihin, vaikka kysymys on nimenomaan teorioista ja oletuksista.
En nyt yritä pohtia, missä kulkee tosioiden ja teorioiden raja mainituissa kysymyksissä – enkä siihen kovin suuressa määrin pystykään. Senkin jätän avoimeksi, mitä erilaisista tosiasioista ja teorioista seuraa, kun ne asetetaan raamatullisen luomisuskon kanssa rinnakkain. Selvää joka tapauksessa on, että kaikki sellainen, minkä voidaan ajatella puhuvan sen puolesta, että ihmisellä ei ole eritysasemaa maailmankaikkeudessa, on paljon ongelmallisempaa kristinuskon kuin minkään muun uskonnon kannalta. Onhan Jumala Raamatun mukaan historian Jumala, nimenomaan ihmiskunnan historian Jumala. Kaiken lisäksi Jumala on astunut keskelle luomakuntaansa ja ihmisten historiaa syntymällä itse ihmiseksi. Ja kerran ihmiskunta seisoo Jumalan Sanan, Jeesuksen Kristuksen, todellisen Jumalan ja todellisen ihmisen edessä. Silloin päättyy ihmiskunnan historia ja maailmankaikkeuden historia, ja Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan.
Jumalan sitoutuminen ihmiskunnan historiaan ja syntyminen ihmiseksi antaa ihmiselle käsittämättömän suuren arvon mutta ei vain ihmiselle vaan koko luomakunnalle. Tuntuu kieltämättä uskomattomalta, että pienellä planeetallamme on sittenkin erityisasema maailmankaikkeudessa, mutta Jumalan edessä kaikki inhimillisesti arvioiden suuri menettää merkityksensä. Vaikka Jumala on salattu ja tutkimaton, hän on ihmeellisellä tavalla ilmoittanut meille itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Ilman Kristusta ei ole syntynyt mitään, ja hän on sydämemme valo. Kristus-valossa valossa näemme myös luomakunnan eri tavoin kuin ilman sitä. Usko Kristukseen saa aikaan, että tutkimme luontoa kädet ristissä ja käsi kädessä. Silloin emme kuvittele, että luomakunta voi syrjäyttää Luojansa, vaan ajattelemme, että luomakunta todistaa aina Luojastaan. Sellaisen, mitä emme ymmärrä, voimme jättää Jumalan käteen. Hän tietää kaiken ja ilmoittaa meille ajallaan kaiken tarpeellisen.