Tätä saarnaa valmistellessani minulla on pyörinyt päässäni ristiriita. Olen toisaalta miettinyt luomakunnan sunnuntain ja sen tekstien sanomaa – sitä, että elämän ja koko maailman perusta on rakastavassa ja kaikkivaltiaassa Jumalassa, joka antaa kasvun, pitää sitä yllä, huolehtii ja varjelee. Toisaalta olen samaan aikaan pohtinut sitä todellisuutta, joka tunkee tajuntaamme uutisista ja huolestuneista keskusteluista. Terrori-iskut Suomessa, Euroopassa ja sen ulkopuolella saavat miettimään ääri-ilmiöitä ja sitä, että sattuukohan minulle tai jollekulle läheiselleni jotain? Viime päivinä yleinen turvallisuudentunne on horjunut toisestakin syystä, kun uutiset ovat kuvanneet toinen toisensa jälkeen alkunsa saavia hurrikaaneja, jotka uhkaavat miljoonien ihmisten koteja ja elämää.
Kaikkia näitä asioita olen siis miettinyt samalla, kun olen syventynyt tämän sunnuntain evankeliumitekstiin – evankeliumitekstiin, joka koostuu Johanneksen evankeliumin neljästä ensimmäisestä jakeesta. Noista jakeista olen etsinyt vastauksia perustavanlaatuiseen kysymykseen – mitä sanottavaa Jumalalla on tilanteessa, jossa me ihmiset, Jumalan kuvat, ajaudumme pelkäämään toisiamme, tilanteessa, jossa koko luomakunta järkkyy?
Johannes kirjoittaa evankeliuminsa alussa Sanasta, siis Jeesuksesta, joka on ollut iankaikkisuudesta asti olemassa, ja joka on Jumala itse. Hän kirjoittaa myös siitä, että kaikki Jumalan ulkopuolella oleva on saanut alkunsa hänen Sanansa kautta. Siitähän luomiskertomuskin kertoo – se kuvaa, kuinka Jumala sanoo jotakin, ja niin sitten tapahtuu. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo”, ja niinpä valo aivan oikeasti tuli. Kun Jumala sanoo Sanansa, niin se ei koskaan ole tyhjää puhetta. Jumalan Sana luo uutta. Arkikokemus kertoo meille, että kun ihminen puhuu, niin useimmiten sen seurauksena ei tapahdu yhtikäs mitään. Mutta Jumala ei jää jaarittelemaan, sillä Jumala toimii.
Johannes kertoo Jumalan Sanasta myös sen, että hänessä oli elämä. Jeesuksessa oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Teksti ilmaisee asian menneessä aikamuodossa, mutta se pätee myös preesensissä. Jeesuksessa on elämä. Niin kuin hän asian itse ilmaisee: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Maallisin termein me kyllä havaitsemme elämää maapallolla kastemadosta kärpäseen ja kärpässienestä kameliin, mutta Raamatun näkökulmasta elämällä on vähän syvällisempikin merkitys. Jeesuksessa on elämä, joten äkkiseltään voisi päätellä, että Jeesuksen poissaolo merkitsee elämän poissaoloa.
Elämän poissaolo ilmenee maailmassa syntinä. Lauran aikaisemmin lukema Vanhan testamentin tekstikohta viittasi jo syntiinlankeemukseen – yhdestä puutarhan puusta ihminen ei saanut syödä, mutta juuri siitä hän kuitenkin söi. Lankeemus toi mukanaan synnin, ja maailma turmeltui. Luomakunnan luodessaan Jumala katseli ympärilleen ja näki, että kaikki oli hyvää. Langenneessa maailmassa läheskään kaikki ei enää ole hyvää, moni asia on ihan käsittämättömän paha. Jumalan luomaan maailmaan laskeutui synnin myötä pimeys.
Tuon pimeyden päätepisteestä kertoo Jesajan kirja, profeettakirja, joka kirjoitettiin satoja vuosia ennen Jeesuksen syntymää. Sen yhdeksännessä luvussa luvataan näin: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. – – Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.”
Jeesuksen syntymä oli viimeinen niitti maailmaa hallinneelle pimeydelle. Kristinusko eroaa kaikista muista uskonnoista siinä, että Jumala tulee ihmiseksi, vajavaisten ja särkyneiden ihmisten keskelle, jakamaan heidän taakkansa ja kärsimyksensä. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus olivat ja ovat valtavia merkkejä Jumalan armosta ja rakkaudesta, siitä, että Jumala sanoo aina viimeisen sanan. Kun pieni tai vähän suurempikin ihminen kasteessa liitetään Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, niin Jumala lupaa vapauttaa hänet synnin, kuoleman ja pahan vallasta uuteen elämään.
Kristittyinä me toimimme siis Jumalan uudistavan voiman varassa. Raamattu ei anna meille lopullista vastausta kysymykseen siitä, miksi maailmassa on kärsimystä, mutta se antaa ohjeita siihen puuttumiseen. Jumala huolehtii luomakunnastaan, koko maailmasta meidän ihmisten välityksellä. Ihmisen tehtävä on viljellä ja varjella, välittää ja huolehtia. Kun kärsimyksen keskellä huudamme Jumalan puoleen, että ”Miksi sinä et tee mitään?”, niin samalla meidän pitäisi esittää tuo kysymys itsellemme.
Hyvä toimintajärjestys on minun mielestäni se, että ensin rukoillaan, ja sitten heti perään toimitaan. Rukoillaan tämän maailman puolesta sanoin ja sanattomasti, kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat pelkäämään, ja niiden puolesta, joiden päämäärättömyys ja epävarmuus johtavat heidät tekemään äärimmäisiä tekoja. Rukoillaan meidän kaikkien puolesta, jotta jaksaisimme nähdä Jumalan kuvan jokaisessa ihmisessä. Rukoillaan rakkaan luomakuntamme puolesta, että emme riistäisi ja tuhoaisi sitä, vaan arvostaisimme sitä Jumalan suurena lahjana ja ihmeenä.
Ja sitten se toiminta. Ei syyllistytä tyhjään puheeseen, vaan pyritään sanoillamme vaikuttamaan. Tuetaan niitä ihmisiä ja yhteisöjä, jotka työskentelevät rauhan edistämiseksi. Murretaan sellaisia ennakkoluuloja, jotka ovat omiaan työntämään ihmisiä ulkopuolelle. Yritetään elää todeksi uskoamme siihen, että jokainen Luojan luoma on olemassa, koska Jumala itse tahtoo niin. Iloitaan Jumalan lahjoista, luomakunnan ihmeistä ja maan sadosta, kiitetään Luojaa ja toinen toisiamme. Polvistutaan ehtoollisella aterialle, jossa Jumalan Sana tulee konkreettisimmalla mahdollisella tavalla meidän elämämme valoksi.
Hiljennymme rukoukseen.
Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.
Aamen.