Alussa oli Sana.
Sana oli Jumalan luona,
ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Näillä kauniin runollisilla sanoilla alkaa Johanneksen evankeliumi. Evankeliumi, jonka perimmäisenä tarkoituksena on todistaa Jeesuksen olevan Jumalan poika, että Hän on aina ollut, ja on aina oleva.
Mutta mitä tapahtui yli 2000 vuotta sitten kun Jeesus tuli ihmiseksi? Kun hänen olemassaolonsa ja jumalallisuutensa kohtasivat inhimillisyyden rajat? Kokiko Jeesus silloin olevansa yksi meistä vai tunsiko hän sisimmässään olevansa erilainen, ikuinen ulkopuolinen?
Omakohtainen kokemus juurettomuudesta, erilaisuudesta, siitä, ettei hyväksytä tai ettei riitä. Se satuttaa. Se erottaa ja pahimmillaan voi kyseenalaistaa koko olemassaolon mielekkyyttä. Tapa jolla sinut kohdataan, sinut nähdään, kuullaan tai kosketetaan, sillä on valtaisa merkitys siihen millä tavoin koet itsesi. Vaikutus siihen uskaltaudutko rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta.
Psykologi Maaret Kallio kirjoitti muutama päivä sitten Helsingin sanomissa, kuinka ”rakkautta on saatava opiskella läpi elämän, yhdessä etsien, oppien, ei yksinäisyydessä tietäen”. Maaretin mukaan ”mielemme, persoonamme ja kykymme rakastaa muokkautuvat niissä tilanteissa joissa kohtaamme toisen ihmisen ja joita koemme etenkin läheisissä ihmissuhteissamme”.
Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä toisten ihmisten läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hän tarvitsee myös hyväksyntää. Halausta tai totta tarkoittavia sekä kannustavia sanoja. Miten valtaisa merkitys toisilla ihmisillä on meihin ja kuinka monesti jo pelkät sanat saavat taas uskomaan itseensä. On uskomatonta pysähtyä miettimään sitä, mikä kokonaisvaltainen ja suunnaton vaikutus sanoilla onkaan, jos myös eleet ja toiminta tukevat niitä.
Ajattelen, että Jeesus varmasti koki olevansa erilainen: välillä väärinymmärretty ja jopa ulkopuolinen. Tästä huolimatta hän kuitenkin käveli toisten luokse. Kohtasi ihmiset heidän omilla kaduillaan, järven rannalla, vuorilla ja kodeissa. Jeesus puhui paljon rakkaudesta, kuunteli, ja oli vuorovaikutuksessa. Hänellä oli turvanaan vahva kokemus rakastavan vanhemman suojeluksesta ja huolenpidosta.
Kristinuskon ydinsanoma on rakkaus ja siksi ei ole yhdentekevää kuinka kohtaamme toisen. Jopa sellaisen henkilön jonka kanssa meillä ei ole aikaisempaa kosketuspintaa. Kyky uskaltautua ottamaan askel sellaiselle maaperälle joka on tuntematon, vaatii luottamusta ja rohkeutta, itsensä alttiiksi panemista myös kritiikille ja arvostelulle, se pelotta.
Myönnän, että vaikka olen toiminut yli kymmenen vuotta pappina, niin ei minulle ollut mitenkään mutkatonta tulla tänne Kuusijärvelle saarnaamaan, kohtaamaan itselleni asettamia ennakko-odotuksia ja suuren joukon entuudestaan minulle tuntemattomia ihmisiä. Mutta jotakin ihmeellistä siinä on, että juuri tässäkin messussa koen yhteenkuuluvuutta, iloa ja hyväksyntää. Minulla on hyvä ja turvallinen olla. Tilannetta auttaa se, että vieressäni on takuuvarmasti ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan minut vastaan, jos kaadun sekä ylläni on rakastavan Jumalan siunaus.
Toivon, että sinä voit minun laillani kokea hetken verran iloa ja yhteenkuuluvuutta. Nauttia tästä yhteydestä jota meillä on laulujen sanojen, rukousten ja ehtoollisen kautta toinen toisiimme ja Jumalaan. Sinun läsnäolosi on tärkeä. Sinä olet jumalan rakastama ja ainutlaatuinen. Sinun elämäsi on osa Jumalan suurta ihmettä.
Yhdessä voimme opetella ottamaan vastaan rakkautta tai jakamaan sitä eteenpäin kohtaamisin, sanoin ja teoin. Tuoda esiin evanankeliumin ilosanomaa!