Marian ilmestyspäivä, Luuk. 1: 46-55, Martti Vaahtoranta

1.
Mistä yhtäkkiä kaikki tämä valo, kuusi kynttilää alttarilla, valkoinen väri, kiitosvirsi ja halleluja -veisuu? Elämmehän kirkkovuodessa syvintä paastonaikaa! Pian kaikki kynttilät sammuvat, kun Herra Jeesus kuolee ristillä vuoden pimeimpänä päivänä keskellä kevään kirkkautta.
Tosin jokainen pyhä on myös pääsiäispäivä. Jokaista viikkoa, joka kristillisen kalenterin mukaan alkaa sunnuntaista, voi pitää pienenä kirkkovuotena. Niin on Kirkossa jo hyvin varhain tehty: perjantaina on paastottu muistaen Herran kärsimystä ja pitkääperjantaita. Sunnuntaista on sanottu, että silloin ”on synti olla surullinen”. Kokoontuivathan jo ensimmäiset kristityt juuri viikon ensimmäisenä päivänä viettämään Herran ylösnousemuksen juhlaa.
Silti elämme myös vuodenkierron kuluessa aina uudelleen läpi niitä tapahtumia, joihin autuutemme toivo perustuu. Sanomme niitä ”pelastushistoriaksi”, joka yhtäältä käsittää koko luomakunnan ja meidän ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden aina luomisen alkuhämäristä siihen päivään asti, jolloin Herra tulee tuomiolle ja noutamaan omansa kotiin. ”Pelastushistoria” on sitä, että Jumalan suuret, lohdulliset pelastusteot, niin kuin Raamattu niistä todistaa ja niistä ennustaa, nivoutuvat osaksi ihmiskunnan veristä ja lohdutonta historiaa. Pelastushistoria alkaa ensimmäisestä evankeliumista heti syntiinlankeemuksen jälkeen. Se jatkuu Jumalan kutsuna Abrahamille ja tämän jälkeläisille ja toteutuu vihdoin siinä, mikä muodostaa koko historian keskuksen, sen, josta pelastus lupauksena vuotaa niin taaksepäin historiassa kuin lupauksen täyttymyksenä eteenpäin, aina meille saakka ja vieläkin kauemmas ihan loppuun asti riittäen: Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan sikiämisessä, syntymisessä, elämässä, kuolemassa, ylösnousemisessa ja taivaaseen astumisessa
Sitä, mitä Herra Jeesus teki ja puhui, kuinka Hän syntyi, eli, opetti, paransi sairaita, kutsui opetuslapsia ja ennen kaikkea sitä, kuinka Hän kärsi, kuoli ja nousi kuolleista astuakseen vihdoin Taivaaseen ja lähettääkseen omilleen Pyhän Hengen – sitä me muistelemme ja elämme uskossa aina uudelleen todeksi kirkkovuoden aikana sillä omalla pitkällä vaelluksellamme, joka lopulta johtaa kohti kaiken historian loppua ja pelastushistoriankin päättymistä Taivaan ikuiseen iloon. Ja tällä vuosittaisella matkalla kohti kirkkovuoden suurinta juhlaa, Pääsiäistä, me seuraamme nyt Herraa sellaisena, kuin Hän on kulkiessaan kohti kiirastorstain ja pitkänperjantain tapahtumia. Elämme kevään voimistuvan valon keskellä aina vakavammaksi käyvää aikaa Herran kärsimystietä reunustavien synkkien pilvien varjossa.
2.
Sen tähden kysyn uudelleen, mistä tämä yhtäkkinen valo, kirkkaus, kiitosvirret ja seurakunnan ”halleluja”- veisuu tulevat keskelle paastonaikaa? Siitä pääsiäisestäkö, jota kohti tiedämme paastonkin aikana kulkevamme?
Ei. Itse asiassa me kaikki tiedämme jo, että tänään meille loistaa joulun valo! Sillä tästä päivästä on yhdeksän kuukautta meidän Herramme syntymäpäivään. Siitä on kysymys.
Mutta on meillä toinenkin juhlan aihe: vietämme ensimmäistä kertaa nuoren seurakuntamme nimipäivää.
Se ei ole mikään pikkuasia. Sitä kannattaa juhlia. Sillä totta on tänäkin päivänä se, minkä kirkkoisät jo muinoin sanoivat ja mihin sydämestämme yhdymme. Onhan se Raamatun totuus ja väkevä kehotus, jonka Heprealaiskirjeen kirjoittaja ilmaisee näin: ”Ja ottakaamme vaari toinen toisestamme, että me ahkeroitsemme rakkaudesta ja hyvistä töistä, ei antain ylön yhteistä seurakuntaa, niinkuin muutamain tapa on, vaan neuvokaat teitänne keskenänne, ja sitä enemmin kuin te näette sen päivän lähestyvän.“ (Hepr. 10:24-25)
Suuresti arvostamani pastori ja teologian tohtori Timo Laato on puolestaan kirjannut erinomaisen jumalanpalvelusta käsittelevän ruotsinkielisen kirjansa ”Reformatorisk gudstjänst” alkusivulle omistuksen ”Till min moder” eli ”äidilleni” ja sen alle 200-luvulla eläneen kirkkoisä Cyprianuksen lauseen: Habere non potest Deus patrem, qui Ecclesiam non habet matrem eli suomeksi ”sillä ei voi olla Isää taivaassa, jolla ei ole Seurakuntaa äitinä”.
Usein alkutekstin sana ecclesia käännetään myös sanalla ”kirkko”. Ei siinäkään tehdä väärin. Puhe on ”Herralle kuuluvasta, maailmasta erilleen kutsutusta kansasta” tai ”kansankokouksesta”, puhutaan sitten ”kirkosta” tai ”seurakunnasta” siinä merkityksessä kuin Jumalan sana asiasta puhuu tai niin kuin me siihen tänäänkin Nikean uskontunnustuksessa yhteen ääneen tunnustauduimme: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.”
Ja tämä ”kirkko”, jolla emme siis tarkoita yhteiskunnallista organisaatiota ja sen jäsenluetteloa sellaisenaan, on kyllä maailmanlaajuinen, valtava yhteisö, mutta ikään kuin pähkinänkuoressa koettavaksi se tulee meille ”seurakunnassa”, paikallisesti kokoontuvassa seurakunnassa. Ja sen, mikä tämä ”seurakunta” on, määrittelee Martti Luther valtavan hienosti tunnustuskirjoihimme kuuluvissa ”Schmalkaldenin opinkohdissa”:
Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ”ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen”. (XII)
3.
”Kirkko”, jonka me tunnustamme, tulee siis havaittavaksi siellä, missä ihan todelliset, lihaa ja verta olevat ihmiset, sellaiset kuin sinä ja minä, tulevat Kasteen portista sisälle seurakuntaan ja Kristukseen, Herraamme uskoen ja Häneen turvautuen kokoontuvat pyhä pyhän jälkeen kuulemaan Jumalan sanaa, tunnustamaan syntinsä ja osallistumaan Herran pyhälle ehtoolliselle. Tässä ulkonaisessa yhteisössä tulee havaittavaksi se näkymätön Kirkko, joka on kerran pääsevä perille, se ”piskuinen lauma”, josta Herramme puhuu Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 12:32), se, jonka Hän on verellään lunastanut synnin vallasta ja jolle Hän tahtoo antaa sen valtakunnan, joka on Hänen omilleen valmistettu jo ennen aikojen alkua. Vaikka näkyvään seurakuntaan kuuluu myös tekopyhiä ja ulkokultaisia ja vaikka se ei vielä olekaan sellaista todellisuutta, ”että se taidettaisiin nähdä” (Luuk. 17:20), silti siinä varmasti olevien todellisten uskovien tähden oikea, pelastuva Kirkko on jo nyt salatulla tavalla läsnä jumalanpalvelusta viettävässä seurakunnassa ”täällä maitten päällä” ja sitten ”iäti taivaassa” ja kutsuu matkalla sinne mukaan kaikkia kadotettuja syntisiä, joiden kaikki synnit Herra Jeesus on ristillä sovittanut ja joita Hän kutsuu omakseen, pelastuksen osallisuuteen pelastuvien yhteisössä, seurakunnassa.
Ja tämä seurakunta viettää nyt Rauman Posellissa nimipäiväänsä! Mutta seurakunnan syntymäpäivää me emme vietä. Se on tärkeää nähdä.
Sillä me emme synnytä seurakuntaa, vaan me synnymme siihen. Seurakunnan on sanallaan synnyttänyt Jumala itse jo silloin, kun Hän heti syntiinlankeemuksen jälkeen antoi lupauksen syntyvästä käärmeen pään polkijasta, ja aivan erityisellä tavalla se tuli jo toteutuneena lupauksena näkyviin ensimmäisenä Helluntaina, jota usein pidetään Kirkon syntymäpäivänä. Me emme voi perustaa Kirkkoa, koska se on jo perustettu, ja jokainen paikallinen seurakunta liittyy siihen, mikä on jo syntynyt ja olemassa ja johon me myös yksittäisinä uskovina liitymme. Me voimme muodostua seurakunnaksi ja kirkoksi, mutta me emme luo kirkkoa emmekä seurakuntaa. Se on Jumalan työ ja teko!
4.
Mutta seurakunnan nimipäivää me tänään vietämme. Sillä tämän seurakunnan, joka tulee sunnuntaisin ja pyhäpäivinä näkyviin Rauman Posellissa ja joka on vielä nuori, suorastaan vauva, mutta silti osa sitä Kirkkoa, joka Jerusalemista alkaen on kulkenut pitkällä matkallaan ajassa ja paikassa aina tänne Raumalle saakka – tämä sanan ja sakramenttien yhteisö nimittää itseään ”Pyhän Marian seurakunnaksi”. Ja tänään me vietämme juuri ”paaston aikaista Maarian päivää” eli ”Marian ilmestyspäivää”.
Tätä nimeä on ihmetelty. On kysytty, mitä oikein haluamme sillä viestittää? Miksemme nimitä seurakuntaamme esimerkiksi jonkun pyhän apostolin tai vaikkapa patriarkka Abrahamin mukaan.
Abraham olisikin hieno esikuva seurakunnalle. Onhan hän ”uskon isä”, jolle Jumala antoi lupauksen sanan siunauksesta, joka hänen jälkeläistensä kautta koituisi koko ihmiskunnalle! Onhan Abraham hän, joka uskossa tarttui tähän Jumalan lupaukseen sen toteutumista vielä näkemättä, mutta nähden sen kuitenkin – edeltä nähden Jeesuksen, joka oli tuleva.
5.
Mutta silti: kuinka vielä paljon paremmin sopiikaan seurakunnan nimeksi ”Pyhä Maria”! Sillä myös Marialle Jumala antoi lupauksen sanan tulevasta pelastuksesta, joka maailmalle koituisi Marian jälkeläisen kautta. Marialle Jumala kuitenkin puhui isille annetun lupauksen täyttymisestä tässä ja nyt! Marialle Jumala puhui todellisuudesta, joka ei odottaisi kaukana tulevaisuudessa. Ei: sillä hetkellä, kun Jumala enkelin kautta lausui luovan sanansa, lupaus alkoi Pyhän Hengen työnä täyttyä Mariassa itsessään, Hänen sydämensä alla.
Ja niin Mariasta tuli se, jota ”kaikkein sukukuntain pitää tästedes autuaaksi kutsuttaman”. Mariasta tuli erityisellä tavalla armoitettu kaikkien maailman ihmisten joukossa, sillä hänestä tuli Jumalan Pojan äiti, jopa ”Jumalan synnyttäjä”, niin kuin me luterilaisetkin tunnustamme. Sillä lapsi, joka hänen sydämensä alla sikisi, ei ollut vain Ihmisen Poika, vaan alusta asti myös Jumalan iankaikkinen Sana, Hän, joka jo ennen aikojen alkua ”oli Jumalan tykönä” ja joka ”oli Jumala” – ”valkeus valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, samaa olemusta kuin Isä”, niin kuin juuri tunnustimme.
Samalla se, mitä Marialle ja Mariassa tapahtui, oli lupauksen täyttymyksenä myös jotakin muuta kuin se, mitä Abrahamille luvattiin: Abrahamille Jumala lupasi, että hänen siemenessään tulevat kaikki kansat siunatuiksi. Puhuttiin Abrahamin luonnollisista jälkeläisistä silloinkin, kun Isakin syntyminen oli samanlainen ihme kuin se, jota autuas Neitsyt sai kohta todistaa Elisabetin ja Sakariaan luona.
Johannes Kastajan, Sakariaan pojan sikiäminen Saaran tavalla jo vanhan Elisabetin kohdussa vahvisti sen lupauksen, jonka enkeli Gabriel oli Marialle antanut, mutta jonka täyttymystä hän ei vielä nähnyt. Maria oli vasta kuullut Jumalan uutta luovan lupauksen sanan, mutta ei vielä tuntenut pyhän Lapsensa liikkeitä kohdussaan, niin kuin Elisabet, kun Johannes-vauva, profeetaksi kutsuttu, mutta ihan tavallinen ihminen, alkoi iloisesti potkia äitinsä kohdussa, kun hän kuuli Marian tervehdyksen äänen.
6.
Maria itse oli kyllä ”Abrahamin siementä” eli sukua. Olihan hän oli lupauksen kansan lapsi – ja niin oli myös hänen Lapsensa, joka alkoi saada hahmoa hänen sydämensä alla.
Sen sijaan luvattu lapsi ei ollut Abrahamin ”siementä” siinä mielessä kuin kaikki muut, tavalliseen tapaan sikiävät Abrahamin ja tämän lasten lapset ovat isänsä sukua. Ja juuri siinä toteutui se kaikkein varhaisin evankeliumi, ilosanoma ja lupaus, jonka Jumala oli kauan, kauan sitten, heti syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiskunnalle antanut: Lapsi, jota Maria odotti, oli se luvattu ”vaimon siemen”, joka oli ”polkeva rikki käärmeen pään”.
Syntyvä lapsi oli kyllä myös Daavidin kuninkaallista sukua. Vain daavidilainen kuningas saattoi olla Israelin kansalle luvattu Pelastaja. Mutta Jumala toimi tässäkin toisin, kuin me ihmiset toivoisimme ja luulemme Hänen toimivan. Jumala riisuu meidät kaikesta omasta voimastamme ja viisaudestamme ja pyhyydestämme voidakseen itse toimia, voidakseen toimia toisin myös Daavidin perillisten kautta.
Sillä syntyvä lapsi oli ihmisyytensä puolesta tosin Abrahamin jälkeläinen ja lopulta sukua meille kaikille, mutta Daavidin sukua Hän oli sillä merkillisellä ja nöyryyttävällä tavalla, ettei yksikään mies voinut päästä sanomaan Hänestä: ”minun siemeneni polki rikki käärmeen pään”.
Jeesus oli juridisessa mielessä legitiimi Daavidin Poika. Olihan hän Daavidin jälkeläisen, pyhän Joosefin laillinen, avioliitossa syntynyt poika, josta Joosef myös huolehti kuin isä pojastaan ja jota pidettiin hänen jälkeläisenään.
Biologisessa mielessä Joosef ei silti ollut syntyvän lapsen isä. Joosef oli vain Jeesuksen kasvatusisä. Jeesuksella ei ollut maallista, biologista isää ollenkaan. Sen tähden ei miehen, vaan ”vaimon siemen” polki rikki käärmeen pään.
Toisaalta sellaista kuin ”vaimon siemen” ei ole edes olemassa. ”Vaimon siemen” ilmaisee sitä uskon salaisuutta, että vaikka meidän Herramme Jeesus Kristus, syntiemme Sovittaja ja käärmeen pään rikkipolkija, oli ja on tosi ihminen, silti pelastuksemme on alusta asti yksin Jumalan työtä ja tekoa. Sen tähden Mariakin ihmisenä ja meidän ihmisyytemme edustajana oli ja on vain Herran piikanen, Jumalan nöyrä palvelijatar, joka ainoastaan otti vastaan Jumalan suuret lahjat, mutta ei silti persoonallisella tavalla, langenneena ihmisyksilönä, tuonut siihen mitään omaansa eikä vaikuttanut omaa osuuttaan Jumalan työssä. Jumala itse valitsi Nasaretin Neitsyen tehdäkseen hänestä pelastustekojensa paikan ja hänen ihmisyydestään ikään kuin meidän Herramme uuden, synnittömän ihmisyyden puhdistetun aineksen, materian, jota luonnolliseen sikiämiseen ja ihmispersoonan syntymiseen liittyvä perisynti ei saastuttanut. Sillä persoonan Jeesuksesta teki Hänen jumalallinen luontonsa, se ikuinen Sana, joka Pyhän Hengen yhteydessä on aina ollut Isän tykönä.
Sen tähden syntyvä lapsi oli paitsi ihminen, myös ja ennen kaikkea Jumalan Poika. Hän oli ja on Jumalan ja Marian Poika, tosi ihminen ja tosi Jumala, meidän lihaamme, mutta ei meidän siementämme, Adamin sukua, mutta silti uusi Adam, ilman syntiä, mutta meidän syntimme harteillaan, kun ne Hänen, viattoman syyksi luettuina kannettiin sovitettaviksi Ristin puuhun.
7.
Sen tähden me puhumme tänä seurakuntamme ”nimipäivänä” sittenkin myös sen ”syntymäpäivästä”. Me puhumme Jeesuksen Äidistä, joka hurskaana nuorena naisena oli silti myös syntinen. Hänkin tarvitsi Poikansa pelastavaa armoa. Hänkin pelastui Poikansa tähden, ei oman pyhyytensä varassa. Hänenkin pyhyytensä oli Hänen Poikansa pyhyyttä. Siinä suhteessa hän oli yksi meistä, meidän sisaremme uskossa.
Silti yksin Maria kantoi Pelastustaan kohtunsa Lapsena sydämensä alla ja sitten käsivarsillaan. Yksin Maria imetti Jeesusta. Yksin Maria oli Jeesukselle äiti koko Vapahtajan maallisen elämän ajan.
Toisaalta hän ei ollut nytkään yksin. Sillä kun puhumme autuaasta neitsyt Mariasta, puhumme samalla siitä pyhästä Äidistä, johon kirkkoisä Cyprianus viittasi eli Kirkosta ja myös tästä ”Pyhän Marian seurakunnasta”. Vietämme sen nimipäivää, mutta muistamme myös koko Kirkon syntymistä siten kuin se tapahtui Marian kohdussa. Muistamme, kuinka Mariasta tuli Jumalan Pojan äiti, mutta myös, kuinka Jumala sanallaan ja Pyhän Henkensä suurena armotekona synnytti meidät hengellinen äitimme, pyhän kirkon eli seurakunnan kohdusta. Muistamme, kuinka se kantoi meidät sylissään ja meitä rukouksillaan tukien kastemaljan ääreen ja kuinka saimme kasteessa syntyä uudesti Jumalan lapsiksi. Muistamme kirkkoa ja kiitämme siitä, että tämä äiti meitä rukouksillaan yhä kantaa ja että sen sylissä Jumala, meidän Isämme, itse meitä hoitaa, nuhtelee, varoittaa, rankaiseekin, mutta ennen kaikkea ruokkii ja lohduttaa. Saamme äitimme sylissä ja rakkaassa veljien ja sisarten yhteisössä kuunnella Taivaallisen Isän ääntä ja katsoa Hänen armonkasvoihinsa sellaisina, kuin ne Kristuksessa loistavat Pyhän Hengen valaistessa niitä.
Sen tähden tämän hengellisen äidin nimipäivää kannattaa juhlia – juhlia sitä nöyrän parannuksen hengessä, mutta ennen kaikkea rajattoman kiitollisena Jeesuksesta, Jumalan ja Marian Pojasta, joka on ”sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä“. Pysykäämme Hänessä ja Hänen pyhässä seurakunnassaan käyden ilolla armon alttarin ääreen ja kantaen toinen toisiamme rakkaudessa ja anteeksiantamuksen Hengessä vieden sitä täältä kirkosta kotiin ja kaikkialle sinne, minne Herra meidät kirkkonaan lähettää, aina maan ääriin asti. Amen.