Marian ilmestyspäivä, Luuk. 1:26-38, Martti Vaahtoranta

1.
Sain jo varttuneella iällä kutsun lähetystyöhön. Tehtäväni oli perehtyä islamin sisäiseen maailmaan kristillisen uskon antamin eväin. Työni tavoitteena oli, että voisimme tasa-arvoisina keskustelukumppaneina antaa muslimeille mahdollisimman aidon todistuksen Jumalan Pojasta Jeesuksesta Kristuksesta ainoana Tienä taivaaseen.
Tehtävä oli innostava, mutta se myös pelotti. Kirjoja on nimittäin helppo lukea, mutta kaikkea ei opita niistä. Kuinka siis kohdata vieras uskonto siellä, missä sitä harjoitetaan käytännössä, missä lihaa ja verta olevat miehet kumartuvat rukoillakseen jotakin muuta kuin Kolmiyhteistä Jumalaa. Kuinka kohdata väärä jumalanpalvelus, joka ei tunnusta Jeesusta Herraksi?
Muistan, kuinka hyytävältä minusta tuntui, kun ensimmäistä kertaa jouduin Istanbulissa keskelle rukouskutsujen kakofonista konserttia. Olin jo ehtinyt rakastua kaupunkiin ja sen asukkaisiin. Noiden minareeteista valtavalla volyymilla kaiutettujen rukouskutsujen koin kuitenkin olevan ikään kuin pelottava, vieras mahti, joka rautaisella hansikkaalla piti vallassaan kaupungin asukkaita ja yritti ottaa minutkin vangikseen.
Sen tähden pelkäsin vuosikaudet myös mennä moskeijaan, muslimien rukoushuoneeseen. Pelkäsin vierasta henkeä, jonka ajattelin olevan minua siellä vastassa. Pelkäsin itse rakennusta ja varsinkin siinä vietettyä muslimien rukoushetkeä.
2.
Tämä kaikki on kuitenkin jo menneisyyttä. Islam itsessään on minulle tosin yhtä suuri harha, yhtä surullinen oikean uskon väärinkäsitys kuin ennenkin. Se on yhä yhtä väärä tie, joka ei johda Jumalan luo, vaan kokonaan muualle.
Minareetin rukouskutsut ovat sen sijaan ajat sitten muuttuneet minun korvissani jopa kauniiksi osaksi islamilaisen kaupungin ja kylän elämää. Myös moskeijan rukoushetki menetti pelottavuutensa, kun ensimmäistä kertaa olin yhdessä Lähetyshiippakunnan tulevan, eilen valitun piispan kanssa tarkkailijana erään mannheimilaisen moskeijan perjantairukouksessa. Siinä ei ollut oikeastaan edes mitään kiehtovaa, saati pelottavaa. Pikemminkin kokemus synnytti surua ja sääliä siihen osallistuvia kohtaan. Sillä sanattomilla viesteillään sekä rakennus että siinä vietetty rukoushetki julistivat niitä ratkaisevia eroja, jotka kaikkein tärkeimmissä uskomme kysymyksissä sijoittavat islamin pelastuksen yhteisön, kristillisen Kirkon ulkopuolelle.
3.
Mutta mitä tekemistä tällä kaikella on sen päivän kanssa, jota tänään vietämme? Kuten huomasitte, paastonajan väri on vaihtunut valkoiseen, kynttilöitä on alttarilla täysi luku, ja kiitosvirsikin veisattiin. Huomenna palaamme takaisin paastonaikaan, joka johdattaa meitä kohti Pitkääperjantaita ja Pääsiäistä. Tänään kuitenkin vietämme oikeastaan jo seuraavaa joulua.
Eikös juuri veisattu Marian kiitovirsi ”Enkeli taivaan” nuotilla? Tänään on osapuilleen se päivä, josta lukien yhdeksän kuukauden päästä enkeli ilmoitti paimenille ”suuren ilon”, joka oli tuleva ”kaikelle kansalle”. ”Enkeli taivaan” ilmoitti, että Jeesus, Jumalan Poika ja meidän Vapahtajamme, oli syntynyt neitsyt Mariasta, hänestä, jonka mukaan meidänkin seurakuntamme on nimetty.
Tänään on se päivä, jona muistamme enkelin tervehdystä Marialle: ”Terve, armoitettu! Herra on sinun kanssas: siunattu sinä vaimoin seassa!” Tämä on se päivä, jona muistamme Jeesuksen salattua sikiämistä Marian kohdussa.
4.
Samalla se, mitä silloin, kauan sitten, tapahtui kirvesmies Joosefin kihlatulle morsiamelle, samalla se on oivallinen esimerkki asioista, jotka yhtäältä yhdistävät, toisaalta erottavat kristittyjä ja muslimeja. Myös muslimit nimittäin kunnioittavat Jeesusta. Myös islamin mukaan Jeesus syntyi neitseestä ja pelkästään Jumalan luovan sanan vaikutuksesta.
Se kuulostaa ensi kuulemalta kovin kristilliseltä. Vaikutelma on kuitenkin väärä. Muslimit kieltävät kiukkuisesti sen, mikä on meille kristityille tärkeintä: että lapsi, joka Marian sydämen alla sikisi, kasvoi ja lopulta syntyi, ei ollut vain tuleva profeetta, vaan Jumalan ainosyntyinen Poika, vieläpä Jumala itse.
Muslimit sen sijaan pitävät Jeesusta samanlaisena kuin Adam: heidän mukaansa Jeesus syntyi ilman miehen myötävaikutusta, mutta oli silti pelkkä ihminen. Muslimeille onkin kauhistus se Raamatun totuus ja meidän horjumaton uskomme, että lapsi, joka Marian kohdussa kasvoi, oli sikiämisestään asti paitsi ainoa synnitön ihmisten joukossa, myös Jumalan ainosyntyinen Poika. Ennen ajallista syntymäänsä Hän syntyi iankaikkisuuden ajattomuudessa Isästä. Sen tähden Jeesus, Jumalan Poika, on samaa olemusta kuin Isä, ja Hänen kauttaan on kaikki luotu – myös Maria, joka Hänet synnytti.
5.
Tämä usko erottaa meidät kristityt muslimeista. Muslimit eivät voi uskoa Ristin salaisuutta. Heille on kauhistus ja pahennus ajatus siitä, mikä meille on pelastuksen ja ilon lähde – että Jumala itse syntyy ihmiseksi ja alistuu lopulta meidän puolestamme orjan tavoin Ristillä tapettavaksi.
Tämä Ristin salaisuus puolestaan yhdistää toisiinsa kristittyjä yli kirkkokuntien ja tunnustusten rajojen. Vaikka olemme jopa verissä päin taistelleet oman uskontunnustuksemme puolesta ja vaikka olemme parhaimmillaankin samaan suuntaan vaeltava, mutta riitainen, monessa erimielinen joukko, me kaikki kristityt uskomme Jeesukseen, joka on Jumalan ja Marian Poika. Kaikki me kristityt seisomme Golgatan vuorella, mutta jotkut meistä – luterilaiset – seisovat aivan ristin juurella, toiset vähän kauempana ja jotkut aivan kadotuksen jyrkänteen partaalla. Silti me kaikki katsomme ja turvaudumme samaan Herraan, toiset vahvemmin, toiset heikommin. Me kaikki tunnustamme Jeesuksen Herraksi, Jumalan Pojaksi, joka tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi pelastaakseen meidät synnin ja kuoleman vallasta.
6.
Sillä tavoin myös autuas Neitsyt Maria, yhdistää meitä kristittyjä toisiimme likeisemmin kuin kantaisä Abraham hänen perinnöstään kiisteleviä juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja. Kristityt ovat ainoita oikeita Abrahamin perillisiä juuri silloin, kun he tunnustavat, ettei neitsyt Maria synnyttänyt Jeesuksessa vain ihmislasta, vaan itsensä Jumalan ainosyntyisen Pojan.
Siksi myös me luterilaiset käytämme Mariasta pelastushistoriallista nimitystä Θεοτόκος eli „Jumalan synnyttäjä“. Maria ei ollut vain „ihminen Jeesuksen“, vaan itsensä Jumalan Pojan äiti. Joka tämän kieltää, kieltää Jeesuksen todellisen lihaan tulemisen, ja tästä harhasta meitä vakavasti varoittaa P.Johannes:
Te rakkaimmat! Älkäät jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, josko he Jumalasta ovat; sillä monta väärää prophetaa ovat tulleet maailmaan. Sillä te tuntekaat Jumalan Henki, että jokainen henki, joka tunnustaa Jesuksen Kristuksen lihaan tulleen, se on Jumalasta, ja jokainen henki, joka ei tunnusta Jesusta Kristusta lihaan tulleeksi, ei se ole Jumalasta: ja se on antikristuksen henki, josta te kuulitte, että hän on tuleva, ja on jo parhaallansa maailmassa. (1. Joh. 4: 1-3)
7.
Pyhä Maria kuitenkin myös erottaa meitä kristittyjä toisistamme.
Asuimme toistakymmentä vuotta maassa, jonka kristityistä noin puolet kuuluu roomalaiskatoliseen kansankirkkoon. Suhde siihen muodostui meille pakostakin toisenlaiseksi kuin monilla niillä hyvää tarkoittavilla suomalaisilla, jotka eivät ole koskaan nähneet elävää katolilaista, mutta luterilaiset tunnustuskirjat hyvin tuntien tietävät kertoa kaikenlaista sellaista, mitä he eivät mielellään sanoisi helluntailaisista tai edes ortodoksiystävistään – nämä kun ovat tuttuja ja lähellä. Heidän kanssaan jaetaan ainakin jollakin tasolla kristityn matkaa, vaikkei ehtoollista yhdessä vietetäkään ja vaikka välillä kinataan kovasti uskomme kalleimmista asioista. Roomalaiskatolisuus on sen sijaan meille arjessa outo ilmiö.
Saksassa roomalaiskatolisuus on kuitenkin vielä paljon selvemmin osa elämän arkea kuin islam, joka sekin on siellä näkyvästi läsnä. Ja jos kerran moskeijaan voi mennä, eikö sitten tutustumaan myös roomalaiskatoliseen kirkkoon?
Niin olemme Saksassa asuessamme ja matkoilla silloin tällöin tehneet. Ehtoolliselle emme tietenkään voi mennä emmekä yhtyä kaikkeen siihen, mitä roomalaiskatolinen liturgia pitää sisällään. Kuulemamme saarnat ovat silti olleet usein rakentavia, ja uskontunnustus ja Herran rukous sekä monet virret yhteisiä. Vaikka Rooman kirkon vanhat ja uudet opilliset harhat, erheet ja erot estävät yhä kirkkojemme yhdistymisen ja yhteisen ehtoollisen viettämisen, silti myös katolilaisten kanssa kuulumme jollakin tasolla yhteen samaan tapaan kuin Suomessa helluntailaisten ja vapaakirkollisten kesken.
8.
Mutta yhtä kaikki erot luterilaisten ja katolilaisten välillä ovat totta, eivätkä yksin kalleimmassa aarteessamme, opissa uskonvanhurskaudesta. Yksi erottavista asioista liittyy myös tämän päivän aiheeseen. Ymmärrämme eri tavoin Pyhän Marian aseman ja tehtävän.
Saksalaisessa katolilaisuudessa sellaisena, kuin sen opimme tuntemaan, tämä ero nousi harvoin esille. Eteläisessä Euroopassa tilanne lienee toinen. Mutta myös Saksan katolilaisissa kirkoissa on Marian kuvia ja yleensä myös Marian alttari. Sen edessä saattaa palaa uskovien sytyttämiä kynttilöitä.
Ne kertovat tavasta, joka on meille luterilaisille vieras: vaikka voimmekin hurskaasti uskoa perille päässeitten pyhien ja erityisesti Pyhän Marian rukoilevan taistelevan Kirkon puolesta ruumiin ylösnousemuksen suurta päivää odottaessamme, emme silti pidä oikeana pyytää esirukouksia edesmenneiltä pyhiltä. Siihen ei meillä ole Raamatussa annettua kehotusta, vaan paremminkin lupaus meidän omien rukoustemme kuulemisesta Jeesuksen tähden ja Hänen kauttaan.
Silti nämä sivulaivassa sijaitsevat Marian kuvat eivät ole häirinneet meitä – eivät niin paljon, että ne olisivat hävittäneet kokemuksen kristillisestä kirkkorakennuksesta, joka erheistä huolimatta on pyhitetty meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen sanalle ja sakramentille ja uskovan seurakunnan käyttöön. Mutta sen, miksi ne eivät häirinneet, oivalsin vasta, kun eräällä lomallamme poikkesimme herkuistaan kuuluisan Andechsin benediktiiniluostarin messuun Baijerissa lähellä Müncheniä.
Olimme hyvissä ajoin ennen messun alkua paikallamme kirkossa. Tapani mukaan kohotin katseeni kohti alttaria. Olin tottunut siihen, että alttarikuvassa esitetään pelastushistorian tärkeitä tapahtumia tai että sitä hallitsee kuva kärsivästä ja voittavasta Kristuksesta. Se on tärkein Jumalan itsensä tekemä kuva itsestään.
Kuvassa voi kuitenkin olla myös Pyhä Maria. Hän seisoo Ristin juurella, istuu seimen äärellä tai ehkä hänet on kuvattu korkealle kirkon kuoriin perille päässeen Kirkon vertauskuvana. Alttarilla ja sen takana, seurakunnan silmien tasalla, on kuitenkin kuva Kristuksesta, Jumalan Pojasta, tai meidän maailmassamme tapahtuneista Jumalan pelastushistoriallisista teoista, jotka viittaavat Kristukseen.
Mutta mitä nyt näin? Näin kuvan, joka sai minut hetkessä tuntemaan itseni oudoksi ja vieraaksi ja suorastaan kokemaan kristillisen kirkon vieraan uskonnon temppeliksi.
Nyt samaa kuvaa internetin sivuilla tarkastellessani se ei näytäkään niin dramaattiselta, kuin minusta silloin tuntui. Alttarilla myös näyttää olevan pieni krusifiksi. Sen yläpuolella, alttarikuvan kohdalla, on kuitenkin valtava kuva kruunatusta Mariasta pieni Jeesus-lapsi sylissään ja toisessa kädessä jotakin, joka muistuttaa valtikkaa tai miekkaa.
Kuvaa ympäröi valtava, kullattu mandorla eli sädekehä Marian ympärillä. Se tosin on itsessään kuva, joka nousee suoraan Johanneksen Ilmestyksestä:
Ja suuri ihme ilmestyi taivaassa: vaimo oli puetettu auringolla, ja kuu hänen jalkainsa alla, ja hänen päässänsä kruunu kahdestatoistakymmenestä tähdestä. Ja hän oli raskas, ja huusi synnyttäissänsä, ja hänellä oli suuri vaiva synnyttää. (Ilm. 12:1-2)
Tässä Raamatun kuvassa yhdistyvät Pyhä Maria, jonka synnyttämisen aika on tullut, sekä se vaino ja viha, jonka alaiseksi Hänen pyhä Poikansa syntyi, ja se Kirkko, Jumalan seurakunta, jonka esikuva Maria on – vainotun, ristiä kantavan, tuskissaan huutavan, erämaassa vaeltavan, mutta lopulta voittavan ja taivaan kunniaan kohotettavan seurakunnan esikuva.
Nyt kuitenkin tämä alttarin päällä istuva ja sitä kruunu päässä hallitseva, sädekehän ympäröimä Maria sai hänen sylissään olevasta Lapsesta huolimatta minut ahdistumaan kuin vieraan uskonnon temppelissä. En enää ollutkaan omieni, monessa erehtyneiden, muta silti veljieni ja sisarteni keskellä! Niin koin.
9.
Pian kirous kuitenkin haihtui. Millä tavoin? Siten, että messu alkoi kellon kilautuksella, ja alttarille tuli ristisaatossa nuori, iloinen pastori avustajina toimivien lasten kanssa. Tämän papin puhutellessa ystävällisesti seurakuntaa koin jälleen olevani kristittyjen parissa. Tunne jatkui siihen asti, kun jätimme kirkon. Mutta katsettani en vieläkään uskaltanut nostaa Mariaan, joka oli nostettu alttarin päälle.
Silloin ymmärsin. Ymmärsin, miksi sivulaivan Marian ja muiden pyhien kuvat eivät aiheuta minussa samaa ahdistusta kuin tämä nyt näkemämme alttarikuva. Niissä Maria on sillä paikalla, joka hänelle kuuluu ja jossa hän haluaa olla. Niissä Maria on meidän rinnallamme, meidän puolellamme, osa seurakuntaa eikä vastapäätä sitä.
Maria ei ole meidän ja Jumalan välissä. Maria ei ole välittäjä, joka vie asiamme Isän eteen. Hän rukoilee meidän rinnallamme ja katselee kanssamme Ristin juurella omaa, pyhää Poikaansa, Häntä, joka on ainoa Välittäjä ja ainoa Sovittaja ihmisen ja Jumalan välillä. Maria ei ole synnittä siinnyt, kuten Rooman kirkko uskoo, vaan perisynnin alainen ihminen, joka myös tarvitsee pyhän Poikansa sovitustyötä ja armoa.
Tätä armoa, jota Jumala tarjoaa meille pyhässä Pojassaan, Maria ei kuitenkaan epäile. Hän ottaa vastaan Jumalan pelastavan Sanan. Niin Jeesus syntyy uskon kautta Marian sielussa, kun Hän ruumiillisesti sikiää Marian kohdussa. Marian vastaus enkelille ”Katso, Herran piika! Tapahtukoon minulle sinun sanas jälkeen!” kertoo siitä Jumalan pelastavasta työstä, jonka Hän sanansa kautta on jo tehnyt Marialle. Uskossa sydämensä alla sikiävään Jumalan ikuiseen Sanaan neitsyt Maria saa syntinsä anteeksi ja armon tulla synnittömän Poikansa äidiksi.
10.
Tällä tavoin Pyhä Maria on meille ”uskon äiti”, niin kuin kantaisä Abraham on meille ”uskon isä”. Kumpikin uskoí näkemättä Jumalan mahdottomalta tuntuvan lupauksen – sen, jonka täyttymys Abrahamille oli vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta joka Mariasta ja Marialle syntyi tähän maailmaan.
Sen tähden Marian usko on meille esikuva oikeasta Kirkon uskosta. Oikea seurakunta uskoo Jumalan lupauksen eikä epäile sitä, ei epäile sittenkään, vaikkemme ensin näe mitään, emme tunne emmekä koe. Se ei epäile, vaikka usko viekin vaikeuksiin ja vainojen keskelle ja miekka käy sen sydämen läpi, joka mielellään olisi jo taivaan ilossa, mutta jonka päälle usko tuo mukanaan ristin ja vainon.
Maria uskoi Herran sanan. Sellaisena hän on meille esikuva myös voittavasta uskosta. Voimme uskoa, että hän on jo päässyt perille. Voimme uskoa, että hän jo odottaa niitä monia veljiään ja sisariaan, jotka hänellä on Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
Ennen kaikkea Maria on kuitenkin meille se nuori neitsyt, jonka Jumala valitsi Poikansa äidiksi ja joka yhdessä muiden uskovien kanssa muodostaa Kirkon, meidän pyhän hengellisen Äitimme. Sen tähden me enkelin tavoin tervehdimme häntä armoitettuna ja ensimmäisenä uskovana muiden uskovien joukossa, mutta silti yhtenä meistä, jotka kerran uskon ja toivon mukaan saamme pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen kokoontua ylistämään hänen kanssaan Hänen ylösnoussutta Poikaansa, joka sovitti meidän kaikkien synnit ja joka hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.